Järjestötoiminnan tietopalvelu – Osallistuminen ja vaikuttaminen

Vastademokratia
Politiikka epäluulon aikakaudella

Pierre Rosanvallon, Vastapaino, Tallinna 2008

*Seuraavassa kirjaesittely, kirjoittanut Aaro Harju.

Emme elä poliittisen apatian aikakautta, eikä käsitys entistä innokkaammasta yksityisyyteen vetäytymisestä pidä paikkansa, toteaa Pierre Rosanvallon huomiota herättäneessä kirjassaan Vastademokratia.

Kansalaisilla on äänestämisen ohella nykyisin monia keinoja ilmaista huoliaan tai tyytymättömyyden aiheitaan. Vaikka äänestysdemokratia on kiistatta heikentynyt, ilmaisu-, osallisuus- ja asioihin puuttumisen demokratia ovat puolestaan levinneet ja voimistuneet. 

Rosanvallon korostaa, että nykyongelma ei liity passiivisuuteen vaan epäpoliittisuuteen, siis siihen, että yhteisen maailman järjestämiseen liittyvistä ongelmista ei ole olemassa kokonaisymmärrystä. Maailma on monimutkaistunut. Kokonaisnäkemystä on vaikea, ellei peräti mahdoton muodostaa. 

Rosanvallon pohtii kirjassaan epäpoliittista demokratiaa, josta seuraa voimattomuuden tunnetta ja epäpolitisoitumisen figuureja. Kansalaisesta tulee hänen mukaansa yhä vaativampi politiikan kuluttaja, joka kaikessa hiljaisuudessa lakkaa olemasta yhteisen maailman toinen tuottaja. Tätä kehitystä ei kuitenkaan tule tulkita latteasti yksityisyyteen vetäytymiseksi tai välinpitämättömyyden leviämiseksi, vaikka nykyisin korostetaankin yhteisöllisen voimattomuuden lisääntymisestä, jonka puolestaan sanotaan perustuvan demokraattisen individualismin virheisiin ja yksityisyyden kohtuuttomaan korostumiseen. 

Poliittisen konsumerismin aikakaudelle ovat Rosanvallonin mukaan ominaisia poliittisiin instituutioihin kohdistuvat voimakkaat odotukset ja suuret vaatimukset. Koko ongelman aiheuttaa näiden vaatimusten ilmaisemisen tapa, koska se vie legitimiteetin valtainstituutioilta, joille vaatimuksia esitetään. Tästä johtuu pettymys demokratiaan – se on lähes itsestään selvää seurausta kansalaisten epäluulosta.

Demokratian uudessa ongelmallisessa vaiheessa kansalaiset eivät enää pyri saamaan valtaa päästäkseen käyttämään sitä. Heidän lausumattomana päämääränään on pikemminkin vallan hillitseminen ja heikentäminen. Ihanteena ei ole enää vallan haltuunotto vaan se, että vallasta tehdään objekti, jonka avoimuutta pidetään täydellisen valvonnan onnistumisen ehtona. 

Rosanvallon kehottaa purkamaan politiikan heikkenemisen, maailman yksityistymisen ja yksilöyhteiskunnan synnyn kaltaisia yläkäsitteitä, sillä tällaiset käsitteet vaikeuttavat nykyhetken ymmärtämistä tarjotessaan yksinkertaistavia tulkintavälineitä. 

Hän uskoo, että hallinnoinnin vuoksi yhteiskunnallisen elämän eri alueiden organisoinnin ja säätelyn purkautuneet muodot johtavat epäpolitisoitumiseen, joka ymmärretään hajauttamiseksi, hajaantumiseksi. Silti hän olettaa, että poliittisten toimijoiden keskeinen asema säilyy, vaikka keskusvalta heikkeneekin.

Kirjansa lopuksi Rosanvallon pohtii osallistuvan demokratian olemusta ja syitä siihen, miksi monet ajattelijat pyrkivät hahmottamaan uuden jälkiedustuksellisen aikakauden demokratiaa, joka antaisi paremman perustan elävän poliittisen yhteisön ihanteelle. Ensinnäkin osallistuva demokratia vastaa yhteiskunnallisiin vaatimuksiin. Kansalaisten on yhä vaikeampi tyytyä vain äänestämään ja antamaan edustajilleen avoin valtakirja. He tahtovat, että heidän mielipiteensä ja etunsa otetaan huomioon konkreettisesti ja jatkuvasti. Poliittisten vallanpitäjien näkökulmasta heidän legitimiteettinsä vahvistaminen edellyttää myös kaikenlaisen vuorovaikutuksen ja neuvonpidon järjestämistä.

Toiseksi, jos poliittisessa ja hallinnollisessa johtamisessa haluaa olla tehokas, täytyy laskeutua lähemmäksi ruohonjuuritasoa, ottaa asianosaiset ihmiset mukaan päätöksentekoon ja käsitellä alatasolta kerättyä tietoa. Osallistuva demokratia on osa tätä liikettä. Se on vastaus modernin hallittavuuden koventuneisiin vaatimuksiin. 

Kolmanneksi, vaikka osallistuvalla demokratialla on kiistattomasti valmisteleva ja pedagoginen luonne, siitä seuraavan politiikan arkipäiväistymisen vuoksi demokratia myös epäpolitisoituu. Osallistuvaa demokratiaa ei siis pitäisi pyhittää tai ajatella, että se riittää takaamaan demokratian kehityksen. Rosanvallon huomauttaa, että kansalaisten osallistumiseen liittyvät muutokset vaikuttavat usein yhdistyksiin, joissa toimitaan paikalliselta pohjalta. Yhdysvalloissa eräät tutkijat ovat havainneet suurten, valtakunnallisten ja kansalaiskeskeisten yhdistysten heikkenemisen ja yhä pirstoutuneempien advocacy groupien ja paikallisryhmittymien jäsentämän kansalaisyhteiskunnan voiman kasvun. Tästä syystä he ovat puhuneet jopa vähentyneestä demokratiasta. 

Rosanvallon tähdentää, että deliberatiivinen, harkitseva demokratia on implisiittisesti ottanut huomioon osallistumisen rajat ja tarjonnut lähestymistapaa, jota voitaisiin kutsua entistä laadullisemmaksi rationaalisen keskustelun, argumentoivan mielipiteenvaihdon ja kansalaisfoorumien kautta. Niinpä lukuisat teoreetikot Jürgen Habermasista Bernard Maniniin ja Joshua Cohenista Jon Elsteriin ovat pyrkineet formalisoimaan menettelytapakeskeisemmän demokratiakäsityksen, joka perustuu näkemykseen kansan puhe- ja äänivaltaisuudesta.