Järjestötoiminnan tietopalvelu – Kasvatus ja kasvaminen
Kunnon kansalainen
Seppo Niemelä, 23.11.2007
*Artikkeli
Eräällä vaikuttajakurssilla minua edeltänyt luennoitsija keksi kysyä nuorilta, minkälainen on ihannekansalainen. Nuoret kävivät ryhmissä tehtävää purkamaan.
Ominaisuuksia alkoi tulla. Maksaa veronsa, hoitaa asiansa, tekee lapsia, on hajuton ja mauton ja sitä rataa. Nuoret pohtivat, mahtaako henkilökohtainen hygienia kuulua kunnon kansalaisuuteen.
Sekin kävi ilmi, etteivät nuoret erityisesti halunneet olla kunnon kansalaisia. Terävä nuori nainen kysyi, kenen kannalta kunnollisia pitäisi olla.
Sain lentävän lähdön omalle esitykselleni sanomalla, että olen kuunnellut kunnon kansalaisen kuvausta kasvavan kauhun vallassa. Tunnistan kuvauksessa tarkasti piirretyn kuvan ihannealamaisesta, mutta en rahtuakaan ihannekansalaisesta.
Aika ajoin olen itsekin kirjoittanut, että suomalainen yhteiskunta ja koulu kasvattavat nuoristaan alamaisia. Se taitaa olla enempi totta kuin arvasinkaan.
Jos kuva kansalaisesta on tämä, ei ole ihme, ellei aktiivinen kansalaisuus isommin kiinnosta. Terve kriittinen nuori tuntee vaistomaista kapinaa alistamispyrkimyksiin.
Yksilön, kansalaisen, kansan ja valtion suhteissa on Suomessa paljon sellaista, joka kannattaisi kunnolla läpivalaista. Me olemme monesta historian syystä hyvin valtiokeskeinen maa.
Yksilöllä on valtiokoneiston rattaissa hyvin vähän mahdollisuuksia. On iso ero, ovatko ihmiset valtiokoneiston alamaisia vai demokraattisen valtion täysivaltaisia kansalaisia.
Mitä sitten on kunnon kansalaisuus, nuoret kysyivät. Jätän kysymyksen lukijan pohdittavaksi. Oma vastaukseni kuului jotenkin seuraavasti.
Ihannekansalainen kykenee hankkimaan tietoa ja muodostamaan siihen itsenäisen ja kriittisen suhteen. Hän osaa ja uskaltaa esittää keskustelussa oman näkemyksensä. Ihannekansalainen pyrkii etsimään yhdessä toisten kanssa ongelmiin yhdessä hyväksyttäviä ratkaisuja. Ellei se onnistu, ihannekansalainen ratkaisee ristiriidat demokratian pelisääntöjen mukaan. Ja ihannekansalainen noudattaa enemmistön päätöstä, elleivät vakavat omantunnon syyt toisin vaadi.
Tällainen kunnon kansalaisuus vaatii paljon osaamista ja huomattavan määrän kypsyyttä. Ennen sitä sanottiin sivistykseksi. Sen opettaminen on myös kansalais- ja demokratiakasvatuksen perimmäinen tehtävä. Se ei ainakaan näistä nuorista tuntunut enää vastenmieliseltä.
Docendi descent, sanoivat roomalaiset. Opettaessaan oppii. Minä opin tältä kurssilta sen, että pohditutan aktiivisen kansalaisuuden koulutuksissa erityisen tarkkaan sitä, mitä kunnon kansalaisuus on.
Pohjoismaisen kansansivistyksen suuri linja on ollut kaikkien kansakunnan jäsenten kasvu alamaisesta kansalaiseksi. Tehtävä ei ole päättynyt, ei ainakaan Suomessa.