Järjestötoiminnan tietopalvelu – Kansalaisyhteiskunta
Civil Society – Berlin Perspectives
Edited by John Keane Berghahn Books 2006
*seuraavassa kirjaesittely, kirjoittanut Sari Kuvaja
Onko ylikansallinen identiteetti mahdollinen?
Yli 40 tutkijaa kymmenestä eri maasta työskenteli runsaat kaksi vuotta EU-rahoitteisessa hankkeessa Towards a European Civil Society. He analysoivat muun muassa kansalaisyhteiskunnan ja markkinoiden välisiä monimutkaisia suhteita, kansalaisyhteiskunnan ja politiikan vaikutuksia toinen toisiinsa, perheiden ja kotitalouksien merkitystä sekä tasa-arvokysymyksiä. Hankkeen tuloksia esitellään John Keanen toimittamassa kirjassa Civil Society. Heti esipuheessa esitetään kysymys, joka läpäisee monia kirjan teemoja: Voiko olla kansalliset rajat ylittävää yhteiskuntaa tai kansalaisyhteiskuntaa? Voiko sellainen syntyä Eurooppaan – vai onko sellainen ehkä jo olemassa?
John Keanen mielestä kansalaisyhteiskunnan ja urbaanin elämäntyylin tutkimusta on pitkään suotta laiminlyöty. Hän nostaa esiin Hegelin ja pääsee tämän kautta Berliiniin, jota Keane kutsuu eurooppalaisen kehityksen näyttämöksi, eräänlaiseksi yhteiskunnallisen muutoksen koelaboratorioksi.
Hegel määritteli kansalaisyhteiskunnan ”keskiluokkaisten, miespuolisten henkilöiden kasvualustaksi” ja ”yksilöiden, luokkien, ryhmien ja instituutioiden muodostamaksi mosaiikiksi”. Kansalaisyhteiskunta on historiallisen prosessin tulos, ja sidoksissa ”modernin lännen kehittymiseen”. Hegelin mukaan kansalaisyhteiskunta ei ole suoraan valtiosta riippuvainen. Hän oli kuitenkin Keanen mukaan – osittain ristiriitaisesti – myös sitä mieltä, että kansalaisyhteiskunnan toimijat eivät ole kykeneviä itsesääntelyyn, vaan tarvitsevat ohjausta ylempää. Tarvitaan valtion säätämiä lakeja normittamaan kansalaisyhteiskunnan toimijoiden keskinäistä vuorovaikutusta.
1900-luvun sodat runnoivat Berliinin ja lähes koko Euroopan, minkä seurauksena Berliinistä tuli ”surkea kaupunki”. Se on Keanen mielestä sitä jossain määrin edelleen, tosin kehittymässä kohti uutta kukoistusta. Niin kuin joskus ennen sotia, myös 2000-luvulla Berliini on täynnä ristiriitaisuuksia, jotka näkyvät sen asukkaissa ja kansalaisyhteiskunnassa.
Sodat ja niiden aikaansaama väkivaltaisuuksien tulva saattoivat, ironista kyllä, muokata maaperää kansalaisyhteiskunnan kukoistukselle ja sille, että kansalaisjärjestöt ovat alkaneet toimia kansalliset rajat ylittäen, Euroopan-, jopa maailmanlaajuisesti, pohtii Claus Offe artikkelissaan Is There, or Can There Be, a ’European Society’?. Eurooppa on maanosa, jossa on rikottu ihmisyyttä vastaan ehkä julmemmin kuin missään muualla. Mutta maanosassa on kyetty kriittiseen itsetutkisteluun, ja rikokset on tuomittu myös virallisten instituutioiden toimesta. Nyt Euroopassa on Offen mukaan meneillään prosessi, joka on aiemmin toteutunut vain kansallisella tasolla; prosessi, jota Offe kuvaa valtion ja yhteiskunnan väliseksi toistuvaksi sykliksi. Tällainen vuorovaikutus on muokannut eurooppalaisia valtioita, nyt se muokkaa koko maanosaa.
Tällä hetkellä Euroopassa vallitsee Offen ”valtiottomaksi” kuvaama tila, jossa EU:n jäsenvaltioiden ja ylikansallisten instituutioiden, kuten komission ja parlamentin, välejä hiertävät monenlaiset jännitteet. Instituutiot, jotka yhdessä muodostavat Euroopan unionin tai ainakin sen hallinnollisen ytimen, eivät vielä ole riittävän vahvoja harjoittaakseen ylikansallista politiikkaa yli kansallisvaltioiden. Euroopassa ei ole yhteistä kieltä, ei myöskään jaettua julkista tilaa, jota tukisi yhteinen eurooppalainen media. Kansalaisilla ei näytä olevan halukkuutta luopua kansallisista identiteeteistään. Eurooppalainen projekti ei toistaiseksi ole kyennyt kehittämään mallia, jolla kansalaiset saataisiin omaksumaan eurooppalainen identiteetti kansallisen rinnalle. Lisäksi projekti joutuu kamppailemaan työttömyyden ja epätasaisesti jakaantuvan vaurauden luomia jännitteitä vastaan. Niinpä eurooppalainen yhteiskunta on toistaiseksi vielä utopiaa, Offe päättelee.
Tässä tilanteessa kansalaisyhteiskunta on ottanut ohjat omiin käsiinsä. Viime vuosituhannen loppupuolella kansalaisliikkeet ja -järjestöt alkoivat koota voimiaan. Ne tulivat ulos vuoden 1999 WTO-kokouksen yhteydessä ja järjestivät Seattlessä lukuisia näyttäviä protesteja. Vaikka järjestöt onnistuivat nostamaan esiin monia globalisaation kielteisiä vaikutuksia, Seattlen tärkein merkitys on symbolinen, arvioi Dieter Rucht artikkelissaan Social Movements Challenging Neoliberal Globalization. Tuolloin käynnistyi aluksi globalisaatiokritiikkiin keskittynyt, sittemmin monimuotoiseksi ja ammattimaiseksi kehittynyt ylikansallinen kansalaistoiminta. Järjestökenttä ei missään nimessä ole homogeeninen, Rucht kuitenkin muistuttaa. Järjestöillä on erilaiset tavoitteet ja toimintatavat sekä usein ristiriitaisiakin näkemyksiä ongelmien ratkaisukeinoista. Mutta protestit, joita Seattlen jälkeen on järjestetty usein ja toistuvasti, kokoavat toimijat yhteen ja luovat yhteenkuuluvaisuutta.
Se, että erilaiset järjestöt erilaisine rakenteineen ja taustoineen, kykenevät – joskus kaoottistenkin vaiheiden kautta – yhdistämään voimansa ja näyttäytymään yhtenäisinä, osoittaa Ruchtin mielestä sen, että järjestöillä ja niiden aktiiveilla on ”ylikansallinen identiteetti”. Aktivisteja yhdistää jokin muu kuin kansallisvaltioon sidottu kansalaisuus: heitä yhdistävät arvot ja tietty maailmankuva. Rucht kysyykin, voisivatko muut toimijat, kuten esimerkiksi globaalit tai sellaisiksi pyrkivät instituutiot, oppia tässä mielessä jotakin kansalaisliikkeiltä.