Järjestötoiminnan tietopalvelu – Vapaaehtoistoiminta

Miksi kirota pimeyttä, jos voi sytyttää kynttilän?

Olli Valtonen

*Kansalaisfoorumi.net-verkkolehti, 24.01.2011

Onnellisuus on hyvä olotila. Mutta ei se ihan tyhjästä synny. Onnellisuudellakin on tekijänsä. Tässä pieni tarina elävästä elämästä. Onnellisuuden moninkertaistumisesta.

Eräs ystäväni oli pari vuotta sitten menossa ostamaan karjalanpiirakoita. Hänellä oli hovihankkija, jolta hän oli ostanut niitä jo toistakymmentä vuotta. ”Lähde mukaan”, hän ehdotti. ”On siellä varmaan sinullekin”.

Lähdin, sillä tiesin että ystäväni on Joensuusta ja ymmärtää, mistä hyvät karjalanpiirakat on tehty.

Näin tutustuin Pirkkoon. (Nimi ei keksitty)

Pirkko on mukana 10–15 naisen ringissä, joka kerran kuukaudessa leipoo talkoilla 1 000 piirakkaa. Osa naisista on yli kahdeksankymppisiä. Piirakoiden tuotolla ruokitaan köyhääkin köyhemmässä bulgaarikylässä satoja romaanilapsia. Viime vuoden aikana he lahjoittivat 12 000 euroa romaanilapsille. Paikan päällä on suomalainen pariskunta, jonka työtä vanhat rouvat näin tukevat.

Suurimman osan materiaaleista he saavat lahjoituksina. Keittiö on heille ilmainen, sillä se on heidän kotikirkkonsa Saalemin keittiö.

Niinpä. Miksi kirota pimeyttä, jos voi sytyttää kynttilän. Vuosien varrella he ovat tukeneet bulgaarikylän lapsia 75 000 eurolla.

Kuulostaa helpolta. Sitä se osaajille onkin, mutta vaivaa se vaatii. Itse asiassa se on neljän päivän urakka. Lauantaina he hankkivat materiaalit. Sunnuntaina keitetään puurot. Maanantai on varsinainen leipomispäivä. Myynti alkaa silloin ja kestää tiistaihin.

Aloin ajatella tätä onnellisuuden näkökulmasta.Sadat romaanilapset ovat onnellisia saadessaan ruokaa, vaatteita, suihkun ja kuulemma opetustakin.

Minä olen onnellinen Pirkon piirakoista, sillä ne ovat hyviä. Mutta ostan niitä myös lasteni perheille. Ja lapsenlapseni vasta onnellisia niistä ovatkin.

Mutta voi olla, että onnellisimpia ovat Pirkko ja muut leipojat. Sillä – niin kuin vanha kirja sanoo – ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa. Kun Pirkko kertoi minulle ystävistään Bulgariassa, hänen silmänsä kostuivat. Eivätkä ne kyyneleet nousseet silmiin surusta.

Parasta tässä tarinassa on se, ettei se ole ainoa. Samanlaisia tarinoita Helsinki on täynnä, tarinoita välittämisestä ja rakastamisesta kirjoittakoot iltapäivälehtien mustanpuhuvat lööpit mitä tahansa.

Työssäni HelsinkiMissiossa olen saanut seurata samaa onnellistamisen ketjua. Me emme leivo piirakoita, mutta meillä satoja vapaaehtoisia vanhusten ja kriisinuorten tukihenkilöinä.

Miksi ihmiset niin auliisti haluavat tehdä hyvää?

Suomessa hiljakkoin vieraillut Harvardin yliopiston professori, aivotutkija George E. Vaillant on tutkinut tätä. Hän sanoo sen yksinkertaisesti: ihmisen aivot on johdotettu hyvän tekemiseen.

Osin se liittyy yhteisöllisyyteen, siihen tekijään, joka sai ihmisen säilymään hengissä dinosaurusten ja leijonien jaloissa. Ihmisestä tuli vahva siksi, että se oppi toimimaan yhdessä. Ja se oppi hoivaamaan.

Ihan niin kuin Pekka Simojoki parhaassa laulussaan sanoo:Sillä mikään ei ole suurempaa, kuin tehdä työtä ja rakastaa.

Olli Valtonen
toiminnanjohtaja
HelsinkiMissio