Järjestötoiminnan tietopalvelu –Sosiaalinen pääoma ja yhteisöllisyys

Yhteisöllisyyden paradoksit

Kalle Haatanen
Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksen julkaisuja 4/2000
Helsinki 2000, ISBN 951-45-9637-4

*Seuraavassa tiivistelmä kirjasta. Tekstin sisältö on kirjan kirjoittajan.

Tässä tarkastelussa erityisenä kiintopisteenä on kommunitaristinen yhteisöllisyyskäsitys. Kommunitarismissa painotetaan yhteisön ja yhteisöllisyyden merkitystä sekä yksilön taustana (kasvuympäristönä, selittäjänä ja rakenteistajana) että politiikan tavoitteena (solidaarisuutena, turvallisuutena ja elämän mielekkyytenä). Osin kommunitarismissa on kyse eräänlaisesta yhteiskuntafilosofian sosiologisesta käänteestä, jossa yksilöä, yksilön moraalia ja rationaalista valintaa korostavat näkemykset on asetettu kyseenalaisiksi.

Kommunitarismissa on lisäksi kyse politiikasta ja liikkeestä, joka pyrkii yhteisöjen moraaliseen elvyttämiseen ja rakentamiseen. Amitai Etzioni on perustanut kommunitaristisen liikkeen, joka vaikuttaa Yhdysvalloissa puolueista riippumattomana järjestönä ja pitää yllä keskustelua yhteisöllisistä arvoista ja kansalaisvastuun tärkeydestä sekä pyrkii vaikuttamaan poliittiseen ja juridiseen päätöksentekoon. Myös varsinaiseen kommunitaristiseen liikkeeseen kuulumattomat yhteiskuntatieteilijät ovat kiinnittäneet kasvavaa huomiota kansalaisyhteiskunnan tilaan ja yhteisöllisten; uskonnollistenkin; arvojen sinnikkyyteen ja merkityksellisyyteen.

Kommunitarismi vastaan liberalismi

Kommunitaristinen keskustelu on pitkälti hyökkäystä liberalismia kohtaan – etenkin termin ’liberalismi’ amerikkalaisessa merkityksessä, jossa yhdistyy yksilöllisyyden ja autonomian korostus sekä kehitysoptimistinen ja hyvinvointivaltiollinen ajattelu. Amerikkalainen liberalismi ei siis tarkoita automaattisesti valtiovastaisuutta. Valtiokoneistoa vastustavat kovan linjan liberaalit ovat taas joko ”uusliberaaleja” (talouden korostus) tai ”libertaristeja” (yksilön oikeuksien korostus).

Kommunitaristisen kritiikin mukaan emme voi luottaa käsitykseen autonomisista, rationaalisesti valitsevista yksilöistä mutta emme myöskään siihen, että valtio voisi toimia kollektiivisena rationaalisuutena, joka ohjaa ja kasvattaa kansalaisiaan. Se, mikä ajaltamme yhä kipeämmin puuttuu, on kolmas tie: yhteisöllisyys sekä sen synnyttämät vastuu, hyveet ja keskinäinen kunnioitus. Kommunitaristit allekirjoittavat Alexis de Tocquevillen näkemyksen Amerikasta, jonka mukaan kapitalismi – kaiken hyvän ja siunauksellisen mukana – tuottaa vaarallista egoismia ja yhteisöllisen moraalin eroosiota.

Mikäli valtio pyrkii suoraan, yhteisöt ohittaen, auttamaan kansalaisiaan, seurauksena voi olla vain ”pehmeää despotismia” eli auttavaa mutta tukahduttavaa ja riippuvaisuussuhteeseen asettavaa valtiollista vallankäyttöä. Hyvinvointivaltioksikin sitä voinee kutsua. Vain yhteisöt ”sydämen tapoineen” voivat toimia todellisena yhteiskunnan kittinä, joka mahdollistaa kansalaishyveet – niin kunnian, urhoollisuuden kuin vastuunkin.

Oikeudenmukaisuus ja identiteetinmuodostus

Liberaalien ja kommunitaristien oikeudenmukaisuus-käsitteet ovat yhteismitattomia. Liberaalit lähtevät tasa-arvosta, jonka puutteita pyritään alati korvaamaan mutta kommunitaristit lähtevät pikemminkin ”luonnollisesta” epätasa-arvosta, jota paikataan poliittisella ja yhteisöllisyydellä. Kommunitarismin perussanoma on, että sosiaalisen tai yhteisöllisen tasolla on jo toimivaa kommunikaatiota tai että se voidaan sille palauttaa. Kyseessä on siis voimakas hyvinvointivaltiokritiikki, jossa jaon ja oikeudenmukaisuuden kysymykset ”palautetaan” yhteisölle.

Kommunitaristien tavoittelemassa kasvottaisessa identiteetinmuodostuksessa halutaan lopettaa uusien oikeuksien kinuaminen valtiolta ja muodostaa identiteetti ”luonnollisemmalta” pohjalta, yksilöiden ja yhteisöjen välisistä vaihdon ja kommunikaation muodoista. Tällainen ”horisontaalinen” identiteetinmuodostus nähdään selkeämpänä ja rehellisempänä kuin liberaalin valtion ja julkisuuden tuottamat sekavat identiteetit, jotka ovat aina muutettavissa. ”Vertikaalisten” identiteettien luonnottomuus on siinä, että ne eivät enää viittaa mihinkään rodulliseen, paikalliseen tai kiinteään ominaisuuteen vaan ainoastaan juridiseen ja julkisuusvälitteiseen maailmaan.

Filosofinen ja sosiologinen kommunitarismi

Filosofisessa kommunitarismissa kritisoidaan liberaalin teorian kestämättöminä pidettyjä apriorisia olettamuksia. Kehitysoptimistinen ajatus alati vaurastuvasta ja vapautuvasta yksilöstä osoitetaankin yksiulotteiseksi draamaksi, jossa vapautuminen tuhoaa kaikki elämän merkityksellisyyden reunaehdot ja jäljellä on vain atomisoitunut, autistinen varjo yksilöstä. Vapautuminen onkin itsensä menettämistä.

Yksiulotteistumisen aspektiin tarttuu myös sosiologinen kommunitarismi. Siinä tarkastellaan yksilöllistymisen reunaehtoja ja asetetaan selkeä poliittinen ohjelma yhteisöllisyyden ja kansalaishyveiden palauttamiseksi (Etzionin erityinen ohjelmanjulistus 1993). Ratkaisut aikamme ongelmiin eivät löydy markkinaliberalismista eivätkä valtion suojista vaan paikallisyhteisöjen, seurakuntien, naapuri- ja kortteliyhteisöjen, työn ja kodin välisten ”kolmansien paikkojen” ja yleisen ruohonjuuritasoisen poliittisen aktiviteetin nostamisesta. Nykyisessä lohduttomassa tilanteessa kommunitaristit haluavat muistuttaa me-hengestä sekä siitä, että median nopeus ja ääri-ilmiökeskeisyys peittävät ihmisissä edelleen kytevän yhteisöllisyyden.

Nostalginen yhteisökäsitys

Kommunitaristisen filosofian ja politiikan mukaan meidän tulee kiinnittää huomio jo olemassa oleviin yhteisöihin, niihin joihin olemme kasvaneet ja niihin, joihin voimme kansalaisuskonnon ja klassisen politiikan käsitteen nimissä liittyä. Juuri niistä löytyy responsiivisuus, kasvaminen ja pyyteetön jakaminen. Kommunitaristinen politiikka on näiden yhteisöllisten siteiden ja arvostusten esiinkaivamista ja restauraatiota.

Tämä yhteisökäsitys on kuitenkin liian vahva. Se estää kommunitaristeja hedelmällisesti analysoimasta modernin yhteiskunnan (uus)yhteisöllisyyden muotoja, näkemästä pinnallisempienkin yhteisöllisyysrakenteiden tuottavia, esteettisiä ja eettisiäkin merkityksiä. Tällainen yhteisökäsitys uhkaa jäädä epärealistiseksi ja tukahduttavaksi, sillä moraalin palautusyritykset saattavat nojata sellaiseen moraaliseen käsitykseen, jolle ei löydy ajastamme vahvaa vastinetta. Siksi kommunitaristinen romanttinen ja funktionalistinen yhteisökäsitys uhkaa tehdä siitä nostalgisen liikkeen, jolla on vain yksi sanoma: hyväksy asemasi.

Lopuksi

Kommunitaristinen huoli yhteisöllisyydestä, moraalista ja vastuusta vaikuttaa yksinkertaiselta ja itsestään selvältä. Paremmat yhteisöt luovat parempia yksilöitä, jotka puolestaan rakentavat yhä parempaa yhteisöllisyyttä. Kommunitaristinen argumentaatio ammentaa kuitenkin yhteisönsä eri lähteistä. Yhteisö näyttäytyy joillekin tocquevillemäisenä paikallisdemokratiana, jossa suhtaudutaan valtioon epäluuloisesti. Tai sitten valtioon suhtaudutaan myötämielisesti niin, että kansallisvaltio tulkitaan ”yhteisöjen yhteisöksi”, konsensukseksi todella tärkeistä asioista. Kommunitarismi parhaimmillaan muistuttaa yhteisöllisyyden merkityksestä ja ansaitusti kritisoi näkemyksiä, jotka ottavat yksilön käsitteen annettuna.