Järjestötoiminnan tietopalvelu – Sosiaalinen pääoma ja yhteisöllisyys

Kestävä innovointi
Innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä

Antti Hautamäki, Sitran raportteja 76, Sitra 2008

*Seuraavassa kirjaesittely, kirjoittanut Sari Kuvaja.

Talous elämänlaatua palvelemaan

Useimpien vallitsevien kehitysmallien mukaan ihmisten hyvinvoinnin pitäisi nousta elintason nousun myötä. Todellisuus osoittaa toista: kulutusyhteiskunnan kansalaiset kärsivät henkisestä ja fyysisestä pahoinvoinnista, elämäntapasairauksista sekä yksinäisyydestä. Kehitys ei ole inhimillisesti eikä ekologisesti kestävällä pohjalla. Ehkä kansantulon ja hyvinvoinnin välinen yhteys ei olekaan niin suoraviivainen kuin on haluttu ajatella?

Sitran innovaatiojohtaja Antti Hautamäki lanseeraa uusimmassa kirjassaan kestävän innovoinnin käsitteen ja avaa sen viideksi periaatteeksi: kestävä kehitys, osallistuva innovointi, jatkuva innovointi, globaali innovointi ja innovatiivinen johtaminen. Hautamäki ei kirjoita innovaatiopoliittista ohjelmaa, vaan pohtii, mitä haasteita innovaattoreilla on edessään ja miten Suomessa pitäisi niihin vastata. Eräs suurimmista haasteista on kestävä kehitys.

Jotta kasvu olisi kestävää, teollisen, inhimillisen ja sosiaalisen pääoman on lyötävä kättä luontopääoman kanssa.. Kestävä innovointi edellyttää talouskasvua, mutta kasvu ei ole itseisarvo, vaan väline ihmisten elämänlaadun parantamiseksi. Kehityksen on perustuttava eettisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja ympäristöllisesti kestäville periaatteille.

Suomen kaltaisessa maassa, jossa on vahva julkinen sektori, innovaatiopolitiikan uudistaminen vaatii Hautamäen mukaan julkisen sektorin uudistumista. Yhteiskunnan suorituskykyä parantavia innovaatioita Hautamäki kutsuu järjestelmäinnovaatioiksi. Niiden rinnalle Hautamäki kaipaa yhteiskunnallisia innovaatioita. Raja näiden kahden välillä tulee kansalaisyhteiskunnan käsitteen kautta. ”Kansalaisyhteiskunta on ihmisten keskinäisen toiminnan areena, jossa ihmiset kohtaavat ja kommunikoivat, toimivat ja luovat merkityksiä yhdessä”, Hautamäki määrittelee. Hän kutsuu kansalaisyhteiskuntaan liittyviä innovaatioita demokratiainnovaatioiksi. Ne parantavat kansalaisten toiminta- ja vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnassa.
 
Kestävässä innovoinnissa kansalaisten tiedot ja taidot ymmärretään voimavaraksi julkisella sektorilla. Ylhäältä alas -asenteella ei osaavia kansalaisia kuitenkaan kannata enää nykypäivänä ohjata. Osallistuva innovointi edellyttää kansalaisten roolin voimistamista vuorovaikutuksessa. Jos järjestelmäinnovaatioita yritetään viedä eteenpäin ilman demokratiainnovaatioita, tuloksena on demokratiavaje. Hautamäki ei sano tätä suoraan, mutta voisi ajatella, että juuri tällaisessa tilanteessa Suomi ja ehkä suurin osa Euroopan unioniakin juuri nyt on.

Myös sosiaalisen pääoman vahvistaminen edellyttää demokratiainnovaatioita. Sosiaalinen pääoma nimittäin elää ja vahvistuu yhteiskunnan verkostoissa, mobilisoiden kansalaisten ja yhteisöjen voimavaroja. Järjestelmäinnovaatiot sen sijaan saattavat jopa murentaa sosiaalista pääomaa.

Julkisen sektorin innovaatiot Hautamäki jakaa sisäisiin ja ulkoisiin. Ulkoisilla hän tarkoittaa ennen kaikkea sitä, miten julkisilla hankinnoilla voidaan luoda kysyntää innovatiivisille tuotteille ja palveluille ja näin kannustaa yritysten innovaatiotoimintaa. Tällainen innovointi on kunnissa nopeasti lisääntynyt; Hautamäki viittaa muun muassa tilaaja-tuottaja -malliin ja siihen liittyvään yhteistyöhön julkisten, yksityisten ja kolmannen sektorin toimijoiden kesken. Mallin soveltaminen vaatii kunnilta myös sisäistä innovointia. Asiakkaiden ja kansalaisten aktiivisuutta julkisen sektoreiden innovaattoreina kannattaisi kuitenkin hyödyntää nykyistä enemmän. Mallia voisi ottaa yksityiseltä sektorilta, jossa liiketoimintamallit rakennetaan asiakkaiden tarpeista käsin. Innovointia tehdään yhdessä, käyttäjien ja yhteistyökumppaneiden kanssa, verkostoissa ja hajautetusti. Jos samaan päästää julkisella puolella, demokratiainnovaatiot voisivat ruokkia ja vauhdittaa järjestelmäinnovaatioita.