Järjestötoiminnan tietopalvelu – Sosiaalinen pääoma ja yhteisöllisyys

Democracies in flux.
The evolution of social capital in contemporary society

Robert D. Putnam (ed.)
Oxford University Press 2002

*seuraavassa kirjaesittely, kirjoittanut Sari Kuvaja

Yksilöllisyys vahvistuu, onneksi se on solidaarista
- onko kansalaisesta tulossa katsoja?

Maailmankuulun yhteiskuntatieteilijän Robert D. Putnamin toimittamassa kirjassa Democracies in Flux tarkastellaan sosiaalista pääomaa ja sen muotoutumista eri puolilla maailmaa toimittajan kehittyneiksi tai vakiintuneiksi demokratioiksi nimeämissä maissa. Tarkastelussa ovat Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska, Saksa, Espanja, Ruotsi, Australia ja Japani.

Putnamille sosiaalinen pääoma ilmenee ennen kaikkea yhteisöllisyytenä, sosiaalisena kanssakäymisenä, jakamisena ja myötäelämisenä. Sen vahvuutta voidaan arvioida muun muassa kansalaisten yhteiskunnallisen osallistumisen, äänestysvilkkauden ja erilaisiin instituutioihin kuulumisen kautta. Näiden mittareiden mukaan sosiaalinen pääoma on vähenemässä. Äänestysvilkkaus on laskenut länsimaissa siitä huolimatta, että keskimääräinen koulutustaso on noussut. Kirkossa käynti on vähentynyt 1990-luvulta alkaen, samoin jäsenyys uskonnollisissa yhteisöissä. Poliittiset puolueet ja ammattiyhdistysliike menettävät jäseniä; erityisesti nuoret äänestävät poissaolollaan.

Nousussa on Putnamin solidaariseksi yksilöllisyydeksi kutsuma suuntaus, mikä näkyy erityisesti nuorten kiinnostuksena yhden asian liikkeisiin ja lyhytkestoiseen kansalaistoimintaan. Nuoret rakentavat identiteettiään paljon pluralistisemmin kuin vanhemmat sukupolvet: vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten yhteiskunnalliset instituutiot, kuten puolue, kirkko ja työelämän organisaatiot, olivat ihmisille keskeisiä identiteetin lähteitä, Putnam pohtii.

Monet yhteiskunnalliset muutokset tai ilmiöt ovat usein näkyneet ensimmäiseksi Yhdysvalloissa. Sieltä ne valuvat parinkymmenen vuoden viiveellä muihin länsimaihin. Silti politiikka on aina myös paikallista ja kunkin maan oma historia vaikuttaa siihen, miten trendit jalkautuvat ja mihin tahtiin ne etenevät.

Isossa-Britanniassa järjestö- ja muu vapaaehtoistoiminta on eläväistä, sillä ympäristö- ja hyväntekeväisyysjärjestöjen vahvistuminen on kompensoinut poliittisten puolueiden ja uskonnollisten yhteisöjen jäsenkatoa. Elävää kansalaisyhteiskuntaa selittävät ainakin naisten 1950-luvulla alkanut koulutustason nousu, keskiluokan kasvu ja hallitusten kolmatta sektoria tukeva politiikka. Myönteisestä kehityksestä huolimatta maassa on nähtävissä kahtiajako hyvin toimeentuleviin, yhteisöllisiin ja aktiivisiin kansalaisiin ja heihin, joilla ei vastaavaan ole joko mahdollisuutta tai kiinnostusta.

Ruotsissa yhteiskunnallista kehitystä ei voi irrottaa sosiaalidemokraattisen puolueen pitkäkestoisesta hegemoniasta. Demokraattinen vakaus, talouskasvu ja hyvinvointi alkoivat vahvistua 1960-luvulla, ja myönteinen kehitys jatkui aina 1990-luvulle asti. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on ollut kuitenkin nähtävissä lisääntyvää ”demokraattista tyytymättömyyttä”. Taustalla vaikuttaa sosiaalidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen hybris, ylimielisyys. Demokratia voi Ruotsissa kuitenkin edelleen hyvin: maa on kärkisijoilla yleensä aina, kun kansainvälisissä tutkimuksissa mitataan maiden sosiaalista pääomaa tai kansalaisten poliittista osallistumista. Ruotsin esimerkki osoittaa artikkelin mukaan selvästi sen, että laaja julkinen sektori ja hyvinvointivaltioajattelu eivät johda sosiaalisen pääoman vähenemiseen.

Japani on kirjan esimerkkien joukossa ainoa aasialainen valtio. Toisin kuin yleensä annetaan ymmärtää, Japani näyttäytyy alhaisen yhteisöllisyyden maana. Läheisiin luotetaan, mutta läheisten piiri on suppea. Laajempi yhteisöllisyyskäsitys näyttäisi kuitenkin olevan yleistymässä samaan tapaan kuin moni muukin länsimaiseen elämäntapaan liittyvä ilmiö. Japani eroaa muista teollistuneista maista siinä, että yhteiskunnallinen aktiivisuus näyttäisi olevan korkeinta vähiten koulutettujen joukossa.

Ranskassa yhteiskunnallinen kahtiajako näkyy artikkelin mukaan erityisen selvästi: niillä, joilla menee hyvin, menee todella hyvin; syrjäytyneiden vähemmistö elää kuin toisessa maailmassa. Syrjäytyneiden joukossa on muitakin kuin siirtolaisia, minkä parin vuoden takaiset lähiömellakatkin osoittivat. Sosiaalinen pääoma on yksilöllistä, kunkin henkilökohtaista omaisuutta, jonka varaan voi rakentaa omaa tulevaisuuttaan.

Saksassa natsien hallitsema aikakausi, toisen maailmansodan traumatisoivat vaikutukset sekä Saksojen yhdistyminen lyövät leimansa kaikkeen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Silti Saksassakin näkyvät samat trendit kuin muualla: institutionaaliset yhteydet ja puolue- ja kirkkouskollisuus ovat heikentyneet, osallistuminen lyhytkestoiseen tai yhden asian liikkeiden toimintaan on yleistynyt. Entisen Itä-Saksan alueet ovat erityistapaus: ihmisten yhteisöt eivät ole vielä ehtineet korvata entisiä valtiolähtöisiä ja -johtoisia järjestöjä ja muita organisaatioita.

Kaikkia Putnamin toimittamassa kirjassa tarkasteltuja maita yhdistää se, että teollistuminen – vaikka etenikin eri tahtiin eri maissa – mursi perinteisiä kylien yhteisöjä, mutta loi tilaa uusille, kuten ammattiyhdistyksille. Nyt elämme nopean, jatkuvasti lisääntyvän tiedonvälityksen ja mobiiliviestinnän aikaa. Kehitys muuttaa myös yhteisöllisyyden muotoja ja sosiaalisen pääoman konkretisoitumista. Mutta miten? Sitä on Putnamin mielestä vielä liian aikaista analysoida, koska elämme keskellä muutosta. Hän kysyy kuitenkin, onko länsimaalaisesta kansalaisesta tulossa yleisön edustaja, maailman menon katsoja sen sijaan, että hän olisi tekijä, joka osallistuisi menoihin.