Järjestötoiminnan tietopalvelu – Osallistuminen ja vaikuttaminen

Vaikuttaminen

Aaro Harju, 10.12.2004

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on Suomessa perinteisesti hoidettu edustuksellisen demokratian tarjoamin mahdollisuuksin. Myös järjestöllisessä kansalaistoiminnassa edustuksellisuus on ollut keskeinen vaikuttamisen muoto. Ruohonjuuritason kansalaistoiminnassa on ollut kuitenkin aina mukana suoraa, omakohtaista osallisuutta.

Yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinot ovat muuttuneet jopa radikaalisti viime vuosina. Kiinnostus yhteisiin asioihin ei kanavoidu enää samassa määrin toimimiseen poliittisissa puolueissa kuin aikaisemmin. Edustuksellinen demokratia potee kansalaisten silmissä uskottavuuskriisiä. Eri selvitysten mukaan ihmisten kokemusmaailmaa vaivaavat turhautumisen ja voimattomuuden tunnot. (Heiliö 1998)

Edustuksellisen ja järjestöllisen vaikuttamisen rinnalle yhä keskeisemmäksi onkin noussut ns. arkielämän politiikka, jossa vaikuttaminen tapahtuu jokapäiväisissä käytännöissä, esimerkiksi omien kulutusvalintojen kautta. Politiikkaa tehdään luomuvihannestiskin äärellä. Uusia vaikuttamisen muotoja yhdistää se, että elämän ohjat otetaan omiin käsiin eikä niinkään luoteta suurten kollektiivien toimintaan tai valittuihin edustajiin. (Jurvansuu 2002)

Seppo Niemelä (2004) jakaa kansalaisvaikuttamisen kolmeen osaan OECD:n Citizens as Partners -ohjelman pohjalta. Ensimmäinen osa on informaatio ja siihen media ja julkinen järjenkäyttö. Toinen kansalaisvaikuttamisen osa on edustuksellinen demokratia ja siihin kytkeytyvät puoluetoiminta ja vaalit. Kolmas osa on muu kansalaisvaikuttaminen, kuten kansalaisten kuuleminen ja mahdollisuus tehdä aloitteita.

Valtiovarainministeriön teettämän selvityksen (8/2000) mukaan Suomessa toteutuu kansainvälisessä vertailussa niukasti kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen osallisuus yhteiskuntapoliittisessa valmistelutyössä (Virtanen 2001). Julkisissa puheissa ja kirjallisuudessa korostetaan suoraa vaikuttamista, uusia osallistumismuotoja ja kansallisvaltioiden rajojen yli ulottuvaa vaikuttamista. Käytäntö kulkee kuitenkin paljon puheiden jäljessä, vaikka teknologinen kehitys mahdollistaisi nykyisin hyvin laajan kansalaisten yhteiskunnallisen osallisuuden.

Haluttomuus osallistua ja vaikuttaa opitaan Suomessa jo kotona ja koulussa. Liki kolmessakymmenessä maassa 14–15-vuotiaiden nuorten asenteita tutkinut Civic Education Study -tutkimus puhuu karua kieltään suomalaisten nuorten vaikuttamisen halukkuudesta. Suomalaiset nuoret eivät osallistu aktiivisesti oppilaskuntatoimintaan, hyväntekeväisyyteen tai esimerkiksi ihmisoikeus- ja ympäristöjärjestöjen toimintaan ja arvostavat kansalaistoimintaa vähemmän kuin yhdenkään toisen maan samanikäiset. Tutkimuksen Suomen koordinaattori Sakari Suutarinen toteaakin, että nuoret oppivat Suomessa jo koulussa, että he eivät voi vaikuttaa eikä heidän kannata edes yrittää. He luottavat vakiintuneisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin, kuten oikeuslaitokseen ja poliisiin, mutta eivät koe voivansa itse vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. (IS 24.8.2002)

Kansalaisyhteiskunnan tiettyyn voimattomuuteen on varmasti osasyynä suomalaisten asennoituminen julkista valtaa ja auktoriteetteja kohtaan. Suomalaiset ovat instituutioita arvostavia, alamaisuus-ajatteluun edelleen taipuvaisia ihmisiä, joille esivalta ja virallistettu status ovat kunnioitusta herättäviä asioita. Snellman iskosti suomalaisiin lujan hegeliläisen uskon valtioinstituutioon. Suomenkieliset suomalaiset turvautuvat helposti funktionaaliseen demokratiatulkintaan, jossa kansalaisten passiivisuus on lähtökohtana ja tämä tulkitaan demokratian kannalta jopa myönteiseksi. Suomalaiset kokevat selvästi voimattomuutta vallankäytön suhteen eivätkä ole tottuneet kriittiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. (Ståhlberg 1998; Koskiaho 2000)

Väestön sivistyessä ja vaurastuessa Suomessa tapahtui 1900-luvun kahtena viimeisenä vuosikymmenenä vetäytymistä yksityisyyteen enemmän kuin osallistumisen lisääntymistä julkiseen. Kansalaisyhteiskunnan vahvistuminen olisi edellyttänyt päinvastaista kehitystä. Syynä tähän kehitykseen on ollut vahva individualismin aika viime vuosikymmeninä. Se ajoittui juuri siihen vaiheeseen, jolloin edellytykset kansalaisyhteiskunnan voimistamiseen olisivat olleet olemassa. Yksilöllisyyttä ja sitoutumattomuutta korostava ilmapiiri heikensi suomalaista kansalaisyhteiskuntaa viime vuosituhannen lopulla.