Järjestötoiminnan tietopalvelu – Osallistuminen ja vaikuttaminen

Kansalaisvaikuttamisen edistäminen koulussa ja opettajankoulutuksessa

Jukka Rantala, Jari Salminen (toim.)
Historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen tutkimus- ja kehittämiskeskuksen tutkimuksia 5. Helsinki 2006

*seuraavassa kirjaesittely, kirjoittanut Sari Kuvaja

Onko koulusta yhteiskunnallisuuden valmentajaksi?

Jukka Rantalan ja Jari Salmisen toimittama raportti Kansalaisvaikuttamisen edistäminen koulussa ja opettajankoulutuksessa jatkaa Kansalaisvaikuttaminen opettajankoulutuksessa -hankkeen julkaisujen sarjaa. Raportissa esitellään hankkeen siihenastisia tuloksia, arvioidaan opettajankoulutuksen sisältöjä suhteessa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sekä tarkastellaan koulun ja yhteiskunnan välisiä suhteita.

Sitä, miten hyvin kansalaisvaikuttamisteemaa on onnistuttu ajamaan opettajankoulutuslaitosten ja harjoittelukoulujen arkeen, on vaikea mitata, toteavat Jukka Rantala ja Petteri Hansen arvioidessaan hankkeen keskivaiheen saavutuksia. Hanke on suunnattu normaalikoulujen lisäksi opettajankoulutuslaitoksille ja ainelaitoksiin, mutta näiden henkilökunta ei ollut nähnyt hankkeella omaa työtään tukevia vaikutuksia. Sen sijaan normaalikouluissa toiminta on ollut aktiivista. Opettajat ovat ottaneet kansalaisvaikuttamisen kysymyksiä esimerkiksi opetusharjoittelun teemaksi ja opiskelijat ovat vastanneet haasteeseen toteuttamalla teemaa omassa opetuksessaan.

Tom Gullberg, joka toimi hankkeen ruotsinkielisen opettajankoulutuksen aluekoordinaattorina, kirjoittaa omassa artikkelissaan opettajankouluttajien kansalaisvaikuttamisen valmiuksista ja kysyy, pitäisikö kouluttajien itse olla aktiivisia kansalaisia voidakseen tukea opiskelijoiden kasvua sellaisiksi. Opettajat olivat pitkään paikkakuntiensa näkyviä vaikuttajia eikä sitä roolia paheksuttu, päinvastoin, sillä kansankynttilän rooliin katsottiin sopivan myös muu yhteiskunnallinen aktiivisuus. Sittemmin tilanne on muuttunut: opetuksen odotetaan olevan mahdollisimman objektiivista, jopa ”arvovapaata”, ja opettajien pysyvän rootelissaan kasvattajina. Gullberg on itse aktiivinen järjestö- ja poliittinen toimija ja arvioi sen osaltaan selittävän sitä, että juuri häneltä pyydettiin aihepiiriä käsittelevää artikkelia. Artikkeli ei kuitenkaan perustu Gullbergin omiin kokemuksiin – ainakaan yksinomaan – vaan Åbo Akademin Vaasan opettajankoulutusyksikössä syksyllä 2005 tehtyyn selvitykseen. Kyselyyn vastasi parisenkymmentä henkilöä, jotka kouluttavat opettajiksi aikovia opiskelijoita.

Kyselyyn vastanneet ovat suhteellisen aktiivisia kulttuurin ja liikunnan harrastajia. Sen sijaan he eivät juurikaan osallistu kansalaisjärjestöjen toimintaan tai puoluepolitiikkaan. Kaikki vastaajat äänestävät vaaleissa säännöllisesti, ja moni vastaajista halusi perustella äänestysaktiivisuuttaan sillä, että se on kansalaisvelvollisuus. Tätä korostivat erityisesti 1940- ja 1950-luvuilla syntyneet vastaajat. Nuoremmat, 1970-luvulla syntyneet, äänestävät, koska pitävät yhteiskunnallista vaikuttamista tärkeänä.

Kouluttajien antamien vastausten mukaan opiskelijat voivat vaikuttaa opintoihinsa ainakin jossain määrin. He voivat antaa palautetta kursseista ja niiden sisällöstä sekä osallistua yliopiston päätöksentekoon. Yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen opinnot eivät opettajien mielestä juurikaan rohkaise. Silti heidän mielestään olisi hyvä, että opettajilla olisi kattava käsitys siitä, miten yhteiskunnassa toimitaan ja vaikutetaan. Osittain ristiriitaisista vastauksista Gullberg vetää sen johtopäätöksen, että opettajia kouluttavat pitävät opettajien yhteiskunnallista aktiivisuutta tärkeänä. Aktiivisuuteen kasvattamista ei kuitenkaan pidetä opettajankoulutuksen tehtävänä. Vaikka kyselyn aineisto on pieni ja yhteen alueeseen rajoittunut, se antaa Gullbergin mielestä osviittaa siitä, että yhteiskunnalliset vaikuttajat löytyvät muualta kuin opettajankoulutuslaitosten opettajakunnasta.

Koulu on menettänyt paikkansa keskellä kylää ja yhteisöä, pohtii Pauli Arola omassa artikkelissaan. Koulusta on tullut kurssimuotoinen, osin luokaton, opetettavien asioiden määrä kasvanut, tiedon käsittelyn välineet ja keinot monimutkaistuneet. Mutta voisiko koulu ottaa revanssin ja toimia yhteisönsä turvallisena paikkana, jossa saa apua elämänhallintaan ja mahdollisuuden erilaisten taitojen ja tietojen kerryttämiseen? Koulu voisi olla eräänlainen tori, tapahtumapaikka ja verkostojen solmukohta, jossa olisi toimintaa sekä päivisin että iltaisin. Tämä vaatii yhteistyötä oppilaitosten kesken ja niiden sisällä, yhteistyötä koulujen ja kuntien välillä, opettajien henkilökohtaista aktivoitumista sekä tietoista verkostojen rakentamista ja ylläpitämistä. Globalisaatiosta, yksilöllisyyden lisääntymisestä ja virtuaaliopetuksen kehittymisestä huolimatta koulu on Arolan mielestä aina myös paikallinen. ”Paikallisuus luo mielikuvan siitä, että kouluun on helppo tulla”, hän kirjoittaa. Paikallisuus ei sulje pois vuorovaikutusta ympäröivän yhteiskunnan kanssa.