Järjestötoiminnan tietopalvelu – Osallistuminen ja vaikuttaminen

Kansalaisten vaikuttaminen ja kansalaisjärjestöt sekä vapaa sivistystyö

Vapaan sivistystyön strategioista kansalaistoiminnassa, paikallisesti ja globaalistikin

Jukka Tainio
Vapaan Sivistystyön Yhteisjärjestö
Helsinki 2001, ISBN 952-5349-03-9

*Seuraavassa tiivistelmä muistiosta. Tekstin sisältö on muistion kirjoittajan.

Vapaan sivistystyön tarkoituksena on edistää kansanvaltaisuuden, tasa-arvon ja moniarvoisuuden toteutumista suomalaisessa yhteiskunnassa. Tähän sen ajatellaan suuntautuvan, kun se elinikäisen oppimisen periaatteen pohjalta tukee yksilöiden persoonallisuuden monipuolista kehittymistä ja kykyä toimia yhteisöissä. VSOP-hankkeen (Vapaan Sivistystyön Osaaminen ja Pätevyys) käynnistymisen lähtökohtana on kysyä ja testata vapaan sivistystyön visiota ja siinä erityisesti sen arvoja ja missiota.

Kansalaisyhteiskunta-tarkastelun lähtökohtana on se, että kansalaisten mahdollisuudet esittää kritiikkiä ja vaikuttaa toimimalla ovat tärkeä osa demokratiaa edustuksellisen kansanvallan ohella. Kansanvaltaa on perimmiltään pidettävä välineellisenä keinona tavoitella parempaa elämää kaikille.

Kansalaisuus yhteiskunnassa

Kansalaisuus, sen identiteetti, syntyy yhdessä toisten ihmisten kanssa, silloin kun kuuluu johonkin yhteisöön, kun tuntee solidaarisuutta ja kun tunnistaa itsensä haluamassa jotain. Se on siis yhteisöllistä ja yhteisesti luotua. Vaikka kansalaisuus on syntymälahja, on se otettava, saatava käyttöön. Kuten sosiaalistuminen tuottaa meihin mies- ja naismalleja, samoin kansalaisuusidentiteetti valmistaa meitä yhteisöllisyyteen, tulemaan toimeen ja toimimaan toisten kanssa yhteistyössä.

Turun EU-konferenssin ”Elinikäinen oppiminen, vapaa sivistystyö ja kansalaisyhteiskunta” demokratiaa ja järjestöllistä sivistystyötä pohtinut työryhmä esitti opintojen tavoitteiksi osaaville ja osallistuville kansalaisille ja toimiville paikallisyhteisöille seuraavat neljä kohtaa. Ensinnäkin, tietopohjaksi kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet, osanotto vaalitapahtumissa, paikallinen poliittinen päätöksenteko sekä miten ryhmät ja yhteisöt kehittyvät. Toiseksi, asenteisiin toleranssia ja kunnioittamista, mukaan kuulumisen tunne ja kyvykkyys sosiaaliseen samastumiseen, identifikaatioon. Kolmanneksi, sivistykselliset taidot eli lukutaito ja peruskoulutus, tiedon kriittinen käsittely (medioiden lukutaito). Ja neljänneksi, osallistumisen taidot eli päätöksiin vaikuttaminen, aktiivinen osallistuminen kansalaisjärjestö- ja vapaaehtoisorganisaatioihin.

Kansalaisyhteiskunnan kehittymisen ehtona on riittävä oma valta, jolla voidaan ratkaista toiminnan kysymykset. Suomessa on kuitenkin pitkä perinne valtiovallan ja –hallinnon ohjaavalle otteelle, joka ulottuu syvälle kansalaistoimintaan. Valtiovalta on edellyttänyt järjestöiltä eri tavoin määriteltyä tuloksellisuutta valtionosuuden ehtona, mikä on ollut omiaan vaikuttamaan järjestöjen tapaan toimia. ’Aktiivinen kansalaisuus’ on erityinen teema, jota on pidettävä vapaalle sivistystyölle strategisena.

Kun kansalaiset ja valtiovalta ajatellaan sopijapuoliksi, syntyy yhteiskuntasopimus. Hahmottumassa oleva uusi yhteiskuntasopimus ei ole vielä valmis mutta sen ymmärretään käsittävän enemmän kansalaisten omatoimisuuden vaatimuksia. Yhteiskuntasopimuksen murrostila on seurausta tietoyhteiskunnan ja sen edellytysten kehittymisestä. Muutosvaiheessa ihminen tarvitsee enemmän valmiuksia sovittautua uusiin asemiin. Näitä nimitetään yleisnimellä tietoyhteiskunnan kansalaisvalmiudet. Nykyajan kansalainen sopii palaamaan opintojen ääreen useampaan otteeseen työikänsä aikana, ehkä sen jälkeenkin. Uuteen tietoyhteiskuntaan tarvitaan enemmän koulutuspanoksia, jotka on suunnattu elinikäisen oppimisen osaamisen ja ammatillisen pätevyyden kehittämiseen.

Jo pitkään keskusteltu teema on kysymys osallistujista ja ei-osallistujista. Niiden, jotka eivät osallistu, ajatellaan syrjäytyvän tietoyhteiskunnassa. ”Tietoyhteiskunta kaikille” oli Aikuisopiskelijan viikon teema vuonna 2000. Sen tavoitteena oli hakea ja kohdata niitä kansalaisia, joilla ei ole omakohtaista suhdetta tietoverkkoihin, tieto-ohjelmiin ja tietolaitteisiin. Kansalaisen oikeus tietoon on digitaalisen ajan keskeisiä haasteita, minkä tulisi näkyä tietoverkkojen kehittämispolitiikassa ja yhteiskunnallista toimintaa tukevana rakenteena.

Paikallisuus ja kansalaisuus

Kansalaistoiminnassa keskeistä ja samalla ongelma on paikallinen toiminta, ja siinä nimenomaan suuntautuminen toimimaan paikallisyhteisössä, sen hyväksi. Yhdistyksille kehittyy helposti taipumus keskittyä sisäiseen toimintaan, jolloin yhteydet lähiympäristöön ovat suppeat. Kuitenkin useimpien järjestöjen tavoitteenasetteluun kuuluu paikalliseen elämään osallistumista ja paikallisia pyrkimyksiä. Elinikäisen oppimisen yhtenä lähtökohtana on sosiaalinen koheesio, jossa olennaista on yhteenkuuluvuuden ymmärtäminen yhteiskunnan perustaksi.

Paikallinen yhteisyys ja tämän yhteisyyden kokeminen on merkittävä tulos, joka vaikuttaa niin lasten kasvamiseen kuin yleisesti marginalisoitumiseen ja epäsosiaaliseen käyttäytymiseen. Usein koheesioon suuntautuvat toimet siirretään kunnallisille sosiaali- ja opetusalojen toimijoille, sen sijaan että suuntauduttaisiin aidosti oman elinympäristön kehittämiseen. Kansalaisuuteen kuuluu olennaisesti omaan elinympäristöön ja elinoloihin vaikuttaminen. Vapaan sivistystyön kysymyksenä on, jätetäänkö se yksityisen kansalaisen asiaksi vai koskettaako se ”toimintaa yhteisöissä”.

Monelle työyhteisö on lähiyhteisönä monta kertaa tärkeämpi kuin asuinalue. Siellä kohdataan päivittäin enemmän ihmisiä kuin konsanaan kotiympäristössä. Tähän vaikuttavat sekä perherakenteiden muuttuminen yhden henkilön ja uusperheen suuntaan että lähiyhteisön jääminen nimenomaan kaupunkielämässä muiden yhteisöjen varjoon. Tutut ovat muualla kuin lähimmän naapurin luona. Tietoyhteiskunnan ammateissa toimivien työpäivä on niin pitkä, ettei sen jälkeen ehdi eikä ole ehkä voimia/halujakaan osallistua lähiyhteisön asioihin.

Globaalisten ulottuvuuksien hallitseminen

Yksi globaalisen yhteiskunnan ilmenemismuodoista on yhdyskuntarakenteiden ja yleiskulttuurin samankaltaistuminen. Metropoleissa esiintyy elämisen ja ongelmien yhdenkaltaisuutta, samoin lähiöt muistuttavat toisiaan kuten myös taajamat ja haja-asutusalueet. Toisaalta oman alueellisen kulttuurin ja siten myös elämänmuotojen erityisyyttä puolustetaan, jolloin halutaan turvata oma arkinen elämä ja antaa sen kehittyä itsenäisillä ehdoillaan. Tässä voidaan kokea myös viestinnän ja yleiskulttuurin uhkaa.

Globaalinen turvallisuus on elämistä ilman sotaa ja ihmisarvoisesti nälän voittaen ja sivistyen. Yhteisöjen kiinteys, yhteenkuuluvuuden ymmärtäminen yhteiskunnan pohjana tai tavoitteena vaikuttaa niin ihmisten välisissä suhteissa kuin rikollisuuden torjunnassa. Eurooppalaisittain koheesio käsittää alueellisten erojen vähentämisen yhteenkuuluvuuden parantamiseksi ja tässä tehtävässä niin kansallisvaltiot kuin niiden alueet haluavat toimia yhteistyössä. Myös vapaan sivistystyön verkot ulottuvat alueellisiin puitteisiin.

Vapaan sivistystyön toimintamallit

Vapaa sivistystyö on liittynyt paljossa kansanliikkeiden ja kansalaisyhteiskunnan toimintaan mutta myös kunnallisiin palveluihin. Sen pääasialliseksi ilmentymäksi ovat tulleet oppilaitokset, joilla on omat toimintatilat. Siten vapaa sivistystyö tarjoaa sivistyksen ratkaisujen toimintamalliksi oppilaitosta, sen opetusohjelmia ja opiskeluyhteisöä. Strateginen kysymys kuuluu: Pitäisikö vapaata sivistystyötä aivan tietoisesti kehittää niin, että sen kaksoisluonne tulee paremmin näkyviin (oppilaitos, sivistystyö kansalaisten keskuudessa)?

Vapaan sivistystyön opintotoiminnan rahoituksesta käytännössä noin puolet saadaan lainmukaisena suoriteperusteisena valtionosuutena. Loput kertyvät opiskelijamaksuina tai muina tuottoina. Valtionosuus on ohjauksen väline, joka pitää tärkeänä suoritteiden määrää. Niinpä oppilaitokset tuottavat lisää suoritteita. Vaihtoehtoiset suuntautumiset, mikäli niihin ei saada turvattua rahoitusta, ovat riskejä joita ei hevin oteta. Pienimuotoisesti kaikilla vapaan sivistystyön organisaatioilla on toki kokeilevaa ja kehittävää toimintaa. Strateginen kysymys kuuluu: Miten vapaan sivistystyön toimintaa voi muuttaa kansalaisyhteiskunnan tarpeiden ja tehtävien suuntaan?

Vapaa sivistystyö on jakautunut kuuteen toimintahaaraan (kansanopistot, opintokeskukset, kansalaisopistot, kesäyliopistot ja liikunnan koulutuskeskukset sekä neuvontajärjestöt), joilla on alueellisesti ja paikallisesti vähän yhteistyötä. Toiminnan perusvaihtoehtoina ovat oman asiantuntemuksen kehittäminen tai ulkopuolisen asiantuntijan hankkiminen. Vapaa sivistystyö tarvitsee asiantuntijuutta, kun se osallistuu valtionhallinnon kehittämishankkeisiin tai vastaaviin eurooppalaisiin toimintoihin. Lisäksi näkyminen kansalaistoiminnan verkoissa on ennemmin poikkeus kuin sääntö. Näin siitä huolimatta, että vapaa sivistystyö on teknisesti hyvin varustettu verkkotoimintaan.