Järjestötoiminnan tietopalvelu – Kasvatus ja kasvaminen

Paluu sivistykseen

Seppo Niemelä, 23.11.2007

*Artikkeli

Vapaan sivistystyön rahoitus muutettiin 1990-luvulla kustannusperusteisesta suoriteperusteiseksi. Vapaus säilyi ja laajenikin. Silti tämä hengeltään uusliberaalinen muutos on tänä aikana vaikuttanut syvällisesti toiminnan sisältöön.

Sivistystavoitteisista opinnoista on liu'uttu kohti vapaatavoitteisia opintoja. Yritän tiivistää uuden rahoitustavan kielteiset vaikutukset:

• Mikä tahansa oppiminen on samanarvoista. Valtionosuuden määräytyminen ei tunnista eikä palkitse sisällöllisesti tai kohderyhmiltään sivistyksellisesti perusteltuja opintoja.
• Oppilaitoksilla on yleensä korkea moraali; silti ensimmäiset lieveilmiöt on jo nähty, kun oppilaitokset sisällyttävät suoritteisiin opintoja, joita ei mitenkään voi pitää perusteltuina.
• Järjestelmä panee oppilaitokset kilpailemaan keskenään suoritteilla, mikä merkitsee pakottavaa insentiiviä tuottaa pienin yksikköpanoksin paljon suoritteita.
• Helpoimmin suoritteita saa hyvin koulutetuista. Heillä on valmius tulla opintoihin ja yleensä myös varaa maksaa niistä; sivistystyö lisää tosiasiassa eriarvoisuutta.
• Opintoja eniten tarvitsevat kykenevät niitä vähiten hankkimaan; järjestelmä ei salli vaativiin sivistystarkoituksiin tarvittavien lisäpanostuksen hankkimista muista julkisista varoista.
• Jos oppilaitos suuntaa toimintansa vaativiin sisältöihin tai kohderyhmiin, se heikentää kykyään määrällisiin suoritteisiin ja toimii oman tulevaisuutensa kustannuksella.
• Suoritteilla käytävä kilpailu laskee yksikköhintoja tavalla, joka heikentää oppilaitosten asemaa ja taloutta vaativan sivistystyön oppilaitoksina.

Pää alkaa tulla vetävän käteen. Näin myös kansanopistoissa, jotka ovat kuristumassa hengiltä. Sivistysliikkeen pitäisi ottaa tavoitteeksi rahoitusperusteiden nopea muuttaminen niin, että määrää voitaisiin muuttaa takaisin laaduksi.

Mallia voitaisiin hakea Ruotsista. Naapuri teki saman uudistuksen kuin Suomikin, mutta muutti yllä kuvattujen ongelmien vuoksi järjestelmää jo kolmen vuoden kuluttua. Uusliberaali malli rukattiin sosiaaliliberaaliksi.

Suoriteperusteisuus säilyi, mutta tavalla, joka mahdollistaa sivistyspäämäärät. Suoritekilpaa hillittiin, vaativille kohderyhmille hoidettiin lisäpanostus ja toiminnan kehittäminen tehtiin mahdolliseksi.

Vastaava uudistus tarvittaisiin Suomessakin. Tässä se enempää kenttä kuin hallintokaan ei voi välttää sivistyskeskustelua. On saatava uudestaan ote siihen, mitä sivistys on. Muuten paluuta sivistystavoitteisuuteen ei voi ajatella.

Vapaan sivistystyön lain tarkoituspykälä antaa keskustelulle ihan hyvät pohjat. Vaikka Suomessa sana kansa on hylätty kansansivistyksen nimestä, tarkoituspykälä onneksi säilyttää kansan käsitteen oleelliset yhteisölliset, sosiaaliset (vähempiosaiset) ja poliittiset (kansanvalta) dimensiot.

Vain kansan kulttuurinen ulottuvuus on muuttunut kansankulttuurista monikulttuurisuudeksi, mutta sekin on mittava sivistystyön nykyhaaste. Suomen kansa on nykyään entistä monikulttuurisempi.

Sivistyskeskustelussa ei voi välttää pedagogista keskusteluakaan. Tulee saada uudestaan ote kansansivistyksen perinteiseen yhteisölliseen pedagogiikkaan ja terästää sitä dialogisesta oppimisesta käydyllä keskustelulla.