Järjestötoiminnan tietopalvelu – Kasvatus ja kasvaminen

Kansansivistyksen tiet

Seppo Niemelä, 2.1.2008

*Artikkeli

Kansansivistys syntyi Pohjoismaissa perusteiltaan yhtenäisenä, vaikkakin kansallisin eroin. Varsin mittavaksi kasvanut järjestelmä kansanopistoineen ja sivistysliittoineen joutui viimeistään 1960-luvulla niin sanotusti huonoon huutoon. Sivistys poistui aktiivisesta kielenkäytöstä. Ennustettiin koko toiminnan loppumista.

Yhtenä syynä oli varmaan ajan saatossa sivistykseen jäykistynyt patina. Monet tavoitteet, esimerkiksi laajaan osallistumisen perustuva demokratia, olivat toteutuneet. Toisaalta ammatillisen aikuiskasvatuksen kasvavat tarpeet vaativat ihan toisin volyymein uutta huomiota.

Pohjoismaat reagoivat tähän eri tavoin. Kuvaavaa on, että kansansivistyksen kotimaassa Tanskassa menetettiin usko koko kansansivistykseen. Jopa alan toimintaa säätelevä laki muutettiin laiksi vapaa-aikaopetuksesta. Sivistyksen sijasta työ- ja vapaa-aika alkoivat jäsentää aikuiskasvatusta.

Grundtvigilaiset voimat eivät kuitenkaan antaneet periksi ja panostivat kansasivistykseen, tai kansanvalistukseen kuten Tanskassa sanotaan. Asia kupli hallinnossa ja päätyi siihen, että laki muutettiin uudelleen kansanvalistuslaiksi vuonna 1991. Se toimi mm. kansanopistojen, tanskalaisten päiväkansanopistojen ja sivistysliittojen rahoituspohjana.

Ruotsissakin kypsyttiin hylkäämään kansansivistys 1980-luvun lopulla. Asiaa käsitellyt komitea ehdotti välimietinnössään sitä, että alan oppilaitokset suunnataan paikkaamaan koulujärjestelmän aukkoja. Ehdotus herätti kuitenkin myrskyisen kritiikin. Jopa komitean puheenjohtaja vaihdettiin.

Ruotsin keskustelun tulos oli omaleimaisen kansansivistyksen vahvistuminen. Kansansivistys sai uuden demokratiaa painottavan lakinsa. Kansansivistystyön vapaus ratkaistiin muodostamalla valtion ja sivistyskentän väliin kansansivistysneuvosto. Se sai valtiolta rahat ja jakoi ne, mutta toisaalta vastasi valtiolle toiminnan tuloksellisuudesta.

Neuvosto aloitti mittavan arviointitoiminnan, joka oleellisesti selkeytti kansansivistystyön asemaa ja erikoislaatua. Kuvaavaa on, että neuvoston laatima Folkbildningens framsyn-asiakirja vuodelta 2004 johti jo muutenkin avokätisen sivistystyön rahoituksen huomattavaan lisäämiseen.

Suomessa huonoon maineeseen reagoitiin hylkäämällä kansansivistystyön nimestä yhteisöllinen sana kansa ja samalla sen pedagoginen perintö. Instituutioita kannustettiin tekemään kunniallista uutta yksilökeskeistä aikuiskasvatusta. Kehitystä raamitettiin aikuiskasvatuskomiteoissa.

Oleellinen ohje Kosti Huuhkan kiteytyksen mukaan oli se, että sivistystyön tulee itse löytää tehtävänsä. Tavoite oli kansansivistykselle sympaattinen, mutta johti siihen, että tehtävä hajaantui satoihin suuntiin.

Käsitys omaleimaisesta kansansivistystyöstä alkoi vähitellen hiipua. Samalla sivistystyö irtautui yhteisöllisestä perustastaan. Kehitystä vielä vahvisti vuonna 1994 tapahtunut siirtyminen suoriteperusteisuuteen ilman merkittäviä sivistyspohjaisia korjauskertoimia.

Tulevaisuus on juuri nyt hyvin avoin. Sen kynnyskysymyksiä ovat, mitä vapaa sivistystyö on ja mitä se tekee.