Järjestötoiminnan tietopalvelu – Kasvatus ja kasvaminen

Edistävä ja viihdyttävä aikuiskasvatus

Aulis Alanen aikuisopetuksen laatua etsimässä

J. Tuomisto, P. Salo (toim.), Tampere University Press 200

*Seuraavassa kirjaesittely, kirjoittanut Seppo Niemelä 

Aulis Alasen aikuiskasvatus – kriittinen näkökulma

Edistävä ja viihdyttävä aikuiskasvatus on vastaavaan seminaariin perustuva ja kunnioittavassa hengessä toimitettu  kirja Aulis Alasesta ja hänen inspiroimistaan aiheista. Alanen toimi viimeisenä kansansivistysopin, silloin jo aikuiskasvatuksen professorina vuoteen 1991 Tampereen yliopistossa. Tutkimuksen ohessa hänen merkittäviä töitään oli toiminta aikuiskoulutuspolitiikan arkkitehtina.

Toimittajien, erityisesti Jukka Tuomiston teksteistä henkii kunnioitus opettajansa elämää ja työtä kohtaan. Paljosta vapaa sivistystyökin saa olla Alaselle kiitollinen. Sitkeästi ja väliin äänestyksissä hävitenkin hän piti kiinni myös sivistystyöhön sopivasta aikuiskasvatus-termistä aikuiskoulutuksen sijaan.

Aikuiskoulutuskomitea määritteli pitkään kestäneellä arvovallalla ja sihteerinsä käden jälkeä seuraten  tavoitteiksi tuotannon edistämisen ammattitaitoa parantamalla, mutta myös sivistystyölle tärkeät koulutuksellisen tasa-arvon, demokratian  kehittämisen aikuisten yhteiskunnallisia valmiuksia kehittämällä ja kulttuurin kehittämisen persoonallisuutta kehittämällä.

Kirja ilmentää sitä osoittelematta kuitenkin selvästi, mikä oli Alasen ja laajemmin koko hänen aikakautensa ongelma. Se käy ilmi jo Alasen väitöskirjasta ”Edistävä ja viihdyttävä opintokerhotoiminta” vuodelta 1969. Tässä Alanen tuli leimanneeksi kansansivistykselle niin tärkeän toiminnan sosiaalisen aspektin viihteeksi.

Viihde oli etenkin 1900-luvun loppupuolen oloissa jotakin paheksuttavaa ja pois juurittavaa. Sillä oli korkeintaan välinearvo. Myös sivistyksestä pyrittiin toiminnan  opinnollisuutta korostamalla tekemään kunniallista aikuiskasvatusta. Samalla etsittiin yhtymäkohtia kehittyvään ammatilliseen aikuiskoulutukseen.

Tuomisto selittää monin tavoin pyrkimystä parhain päin. Sivistystyön  leimaaminen viihdyttäväksi yhdessäoloksi oli ajan rationaalisissa oloissa vaara koko toiminnalle. Kannatti siis korostaa opintotoiminnan vakavahenkisyyttä. Alanen sitä paitsi näki, että viihtyminen voi tukea opinnollisuutta. Kaiken lisäksi myös Alasen määritelmissä yksilö opiskeli ”päämääränä sosiaalisten tehtävien hallinta ja persoonallisen kehittymisen jatkuminen”.

Tämä ei kuitenkaan muuksi muuta sitä, että Alasen aikakautena kansansivistys menetti kaksi oleellista ominaispiirteensään. Toinen oli käsitteen kansa hylkääminen Suomessa ja sen mukana sosiaalisen vähittäinen kadottaminen. Peruskäsite oli sivistyvä tai kouluttautuva yksilö, ei toimiva ryhmä.

Toinen menetys oli kansansivistyksen omimman pedagogisen metodin unohtuminen. Tässä metodissa sosiaalinen on toiminnan ytimessä; tanskalaiset valistusmiehet kuvaavat sitä sanoilla vuorovaikutus, yhteistyö, keskustelu ja dialogi. Olen nimittänyt sitä yhteisölliseksi dialogiksi. Kokonaan tuntematon asia ei silti Suomessakaan ollut, mitä Pauli Siljanderin väitöskirja Grundtvigista todistaa.

Samaan linjaan kuuluu sekin, ettei kansansivistykselle niin keskeisellä sanalla kansalainen ollut erityistä painoa Alasen ajatuksissa. Tämä johti niinkin karkeisiin ajatuksiin kuin järjestöllisen sivistystyön julistamiseen sivistyksen viholliseksi, minkä Aaro Harju kansalaisuuden katsauksessaan kirjassa osoittaa.

Kun nämä peruskivet rapautuivat, heikkeni samalla koko sivistystyön idea ja oikeutus. Kuvaavaa on, ettei asiaa varten ole katsottu tarvittavat sitten Alasen päivien yliopistollista oppituolia. Tämä ajatuksellinen hajaannus on paljolti sivistystyön nykyajan vaikeuksien takana.

Sivistystyön oppilaitokset ovat sananmukaisesti joutuneet hakemaan itse tehtävänsä, kuka mistäkin. Tuloksena on suuri hajaannus.  Sivistystyö on kuitenkin elänyt sitkeää katve-elämäänsä monenkin kansansivistyksen oppilaitoksen suojissa. Sieltä se vain pitää kaivaa esiin palvelemaan nykypäivän sivistystarpeita.