Järjestötoiminnan tietopalvelu – Kasvatus ja kasvaminen

Aktiivinen kansalaisuus ja siihen kasvaminen.

Aaro Harjun artikkeli kirjassa Edistävä ja viihdyttävä aikuiskasvatus. Aulis Alanen aikuisopetuksen laatua etsimässä, J. Tuomisto, P. Salo, (toim.), Tampere University Press, 2006

*Seuraavassa kirjaesittely, kirjoittanut Seppo Niemelä 

Kansalaisuuden filosofia

Aktiivisesta ja demokraattisestakin kansalaisuudesta on ilmestynyt viime vuosina paljon kirjallisuutta. Oli tietysti jo aikakin. Siksi syvän kansalaisuuden ajatus oli viime vuosikymmenien aikana unohtunut. Samalla kansalaisuuden merkitykseen on hiipinyt sävy, joka on lähempänä kilttiä alamaista kuin aktiivista kansalaista.

Yhtenä uudistuvan käsityksen uranuurtajana olivat professori Kari E. Nurmi ja tohtori Matti Laitinen, jotka ETGAGE-tutkimuksen yhteydessä pääsivät kiinni eurooppalaiseen keskusteluun. Tutkimusraporttien lisäksi he ovat kirjoittaneet useita artikkeleita. Toinen kiinnostava keskus on Tampereen yliopiston Hämeenlinnan opettajankoulutus, joka on tuottanut monia raportteja asiasta.

Tohtori Aaro Harju on käsitellyt kansalaisuutta useissa kirjoissaan ja kirjoituksissaan.  Erityisesti haluaisin suosittaa hänen kirjoitustaan Aulis Alasen muistokirjassa. Sitä voisi pitää tiiviinä kansalaisuuden filosofian esityksenä. Monipuoliseen kirjallisuuteen tukeutuen Harju kartoittaa kansalaisuuden ulottuvuudet ja näkökannat tasapainoisella tavalla.

Tiivis käsitteen historian kuvaus irrottelee kansalaisuutta liian tiukasta sidonnaisuudesta kansallisvaltioon. Nykyajan kansalaisuus pitää sisällään moniulotteisuuden, monikulttuurisuuden, spatiaalisuuden, kontekstuaalisuuden sekä arvo- ja identiteettiperustan ulottuvuudet.

Harju kuvaa kansalaisuuden statuksena, roolina ja spatiaalisuutena. Viimeksi mainittu näkökulma korostaa sitä, että tämän päivän ihminen on kansalainen lokaalilla, kansallisella, eurooppalaisella ja globaalilla tasolla.

Kiinnostava ja nähdäkseni omaperäinen on Harjun sisällöllinen jaottelu henkis-kulttuuriseen, toiminnalliseen ja poliittiseen kansalaisuuteen. Henkis-kulttuurinen liittyy ihmisen henkiseen kasvuun ja sitä tukeviin sivistys- ja kulttuuriharrastuksiin. Toiminnallista on ennen muuta toiminta kansalaisyhteiskunnassa.

Kiinnostus poliittiseen kansalaisuuteen on viime vuosian heikentynyt, vaikkakin sen tosiasiallinen merkitys on edelleen tärkeä. Kansanvalta toteutuu vain, kun ihmiset kansalaisina turvaavat demokraattisten valtioelinten legitimiteetin.

Kansalaiseksi kasvamista Harju lähestyy kartoittamalla aktiivisen kansalaisuuden pätevyyksiä sekä pohjoismaisen että suomalaisen keskustelun avulla. Pätevyydet avautuvat moniin suuntiin, mutta perustavaa on kansalaisen uskallus nousta tuoliltaan ja esittää julkisesti näkemyksensä käsiteltävään asiaan.

Harju kartoittaa aktiivisen kansalaisuuden yhteiskunnalliset edellytykset, yhtenä niistä asenneitkijöiden lisäksi avoimet julkiset tilat. Ruotsalaiset nimittävät näitä kohtauspaikoiksi.

Katsaus kansalaisuuteen päättyy oppimisen ja kasvamisen kysymyksiin, myös vapaan sivistystyön tehtäviin. Vapaa sivistystyö on pohjoismainen täsmäase kansalaisuuteen kasvun tukemisessa.

Pieteetillä mutta päättävästi Harju tekee rajalinjaa myös Aulis Alasen perintöön. Alanen suhtautui kielteisesti järjestölliseen sivistystyöhön, vaikka opintotoiminta järjestöissä on tosiasiassa yksi keskeisimpiä kansalaiseksi kasvun ympäristöjä.  

Aktiivinen kansalaisuus syntyy Harjun mukaan käytännön aktiviteettien kautta. Olemalla mukana, osallistumalla ja vaikuttamalla oppii aina uutta. Se on yksi elinikäisen oppimisen upeimpia prosesseja.

Jään kysymään, kannattaisiko Harjun artikkelista ottaa kenties Alasen arvioinnin osalta typistettynä eripainos kansalaiskasvatuksen tarpeisiin. Artikkeli on lyhyeen muotoon pakattu monipuolinen kokonaiskuva aiheestaan. Sen soisi kuluvan kansan käsissä.