Järjestötoiminnan tietopalvelu – Kasvatus ja kasvaminen
Aikuiskasvatuksen risteysasemalla
Johdatus aikuiskasvatukseen
Juha Suoranta, Juha Kauppila, Hilkka Rekola, Petri Salo ja Marjatta Vanhalakka-ruoho
Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja Sarja B, Joensuun yliopistopaino 2008
*Seuraavassa kirjaesittely, kirjoittanut Sari Kuvaja
Kansansivistyksen sisältöjä uudistettava perinteistä tietoisina
Aikuiskasvatuksen eturivin asiantuntijoiden teos Aikuiskasvatuksen risteysasemalla - Johdatus aikuiskasvatukseen on toinen ja uudistettu painos vuonna 2006 julkaistusta versiosta. Uuteen painokseen on kirjoitettu useita lukuja uudelleen, virheitä on korjattu ja teemoja laajennettu. Uusina aiheina mukana ovat elämänkulku, aikuisohjaus sekä kansansivistystyö Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Kirja on tarkoitettu ennen kaikkea aikuiskasvatuksen perusopintojen opiskelijalle, mutta soveltuu myös aineopintojen oppikirjaksi.
Juha Kauppila ja Marjatta Vanhalakka-Ruoho linkittävät artikkelissaan elinikäisen oppimisen elämän kokonaiskaareen erityisesti psykologian, sosiologian ja filosofian näkökulmista. Elinikäisen oppimisen ensimmäisessä vaiheessa, 1960-luvulta 1990-luvulle, nojattiin humanismin ja demokratian ihanteisiin. Johtoajatuksena oli tasa-arvo, aikuiskoulutuksessa myös ammatillinen sivistys. Toisessa vaiheessa, joka alkoi 1980-luvulla ja jatkuu yhä, on korostettu talous- ja yrityselämän näkökulmaa. Avainsanoja ovat tuottavuus, tehokkuus ja kansainvälinen kilpailu.
Suomi on kirjoittajien mukaan koulutususkon luvattu maa, jossa koulutus on muuttunut ihanteesta itsestäänselvyydeksi. Se on väline, joka tällä hetkellä palvelee – tai ainakin sen odotetaan palvelevan – ennen kaikkea kilpailukykyä. Elinikäinen oppiminen on valjastettu yritysten palvelijaksi. Koska muutos on pysyvää, ihmisten pitäisi trimmata itseään jatkuvasti ylläpitääkseen henkilökohtaista kilpailukykyään. Yksilöiden lisäksi tämä koskee myös organisaatioita. Menestyshehkutuksessa oppimisen ilo saattaa kuitenkin unohtua. Jatkuva uuden opiskelu ei myöskään takaa työpaikkaa yhä epävarmemmilta tuntuvina aikoina. Pitäisikö itsensä kehittämiselle palauttaa itseisarvoinen asema? Ja mihin on hävinnyt puhe oppimisesta sivistyksenä?
Samat tekijät, Kauppila ja Vanhalakka-Ruoho, kirjoittavat teoksessa myös aikuisohjauksesta tarkastellen ohjausta erityisesti kulttuuris-yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Kirjoittajat määrittelevät ohjauksen ”yksilön toimintaan ja elämään vaikuttavien, niitä voimistavien ja sekoittavien tekijöiden tunnistamiseksi ja niiden käsittelemiseksi”. Ohjauksella yksilöä tuetaan tekemään valintoja ja suunnittelemaan elämäänsä. Laajimmillaan ammatillisessakin ohjauksessa on kyse elämänuraohjauksesta, ja tässä uralla viitataan muuhunkin kuin työssä etenemiseen.
Kirjoittajien mukaan ”myöhäismodernin yhteiskunnan ohjausnäkemys tarvitsee ihmisen arvon puolustamista ja kriittistä pedagogiikkaa”. He viittaavat Juha Suorantaan, joka on kirjassaan Kasvatuksellisesti näkyväksi (Taju 1997) todennut kriittisen pedagogiikan tähtäävän ”ihmisten valtauttamiseen, heidän toimintakykynsä ja toimijuutensa vahvistamiseen”. Kriittisessä aikuiskasvatuksessa ja ohjauksessa korostetaan ihmisten voimavaraistamista, osallisuutta ja tasa-arvoa sekä kiinnitetään huomiota muun muassa kansalaisuuden ja osallisuuden kehittymisen edellytyksiin. Osallisuutta vahvistava oppiminen ja työ sekä niihin kytkeytyvä ohjaus voivat Kauppilan ja Vanhalakka-Ruohon mukaan toimia yhteiskunnan, mutta myös yksilöiden selviytymiskeinoina; tukea heitä, kun he käsittelevät eteen tulevia valintoja ja pyrkivät hallitsemaan riskejä.
Petri Salo tarkastelee artikkelissaan Kansansivistystyö Suomessa ja muissa Pohjoismaissa kansansivistyksen käsitteitä yhteispohjoismaisista lähtökohdista sekä kansansivistystä toimintana, jolla on pyritty ja pyritään edistämään kansan vapautta ja sivistystä. Hänen tavoitteenaan on hahmottaa kansansivistystyön tehtäviä ja merkitystä 2000-luvun jälkiteollisessa yhteiskunnassa tilanteessa, jossa taustalla vaikuttaa 1990-luvulla virinnyt keskustelu kansansivistyksen kriisistä.
Vapaa sivistystyö on kirjoittajan mukaan marginalisoitunut Suomessa erityisesti aikuiskasvatustutkimuksessa, mutta myös kansansivistyspuheessa. Kansansivistystyöstä puhutaan aikuiskoulutuksen ja elinikäisen oppimisen kontekstissa, sen erityislaatua juuri muistelematta tai erittelemättä. Suuri yleisö puolestaan käyttää kansansivistystä yleisenä terminä kuvaamaan melkein mitä tahansa kokemusta, elämystä tai oppimista. Osallistujapulaa kansansivistystä tarjoavat organisaatiot eivät Salon mukaan Pohjoismaissa kuitenkaan pode, paitsi ehkä Tanskassa.
