Järjestötoiminnan tietopalvelu – Kansalaisyhteiskunta

Learning for democratic citizenship

Ove Korsgaard, Shirley Walters, Randi Andersen (eds.)
Association for World Education and the Danish University of Education 2001

*seuraavassa kirjaesittely, kirjoittanut Sari Kuvaja

Voiko eurooppalaiseksi oppia?

Ove Korsgaardin, Shirley Waltersin ja Randi Andersenin toimittama artikkelikokoelma Learning for Democratic Citizenship perustuu huhtikuussa 2001 Kööpenhaminassa järjestettyyn konferenssiin Citizenship, Adult Education and Lifelong Learning ja siellä pidettyihin puheenvuoroihin. Julkaisun johdannossa Ove Korsgaard arvelee, että kansalaisuudesta ja sen erittelystä on tullut jopa jonkinlainen trendi globalisaation, kasvavien siirtolaisvirtojen sekä taloudellisen ja kulttuurisen integraation myötä. Kansalaisuudessa on hänen mukaansa pohjimmiltaan kyse siitä, miten opimme elämään yhdessä. Globalisoituvassa maailmassa tarvitaan uudenlaista yhteiskunnallista sopimusta yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistamiseksi.

Korsgaardin mukaan kansalaisuus on aina sidoksissa jonkin yhteisön jäsenyyteen: kansalainen on aina myös kanssaeläjä, kanssalainen, joka elää muiden kanssa ja yhteydessä muihin. Demokraattisen yhteiskunnan kansalaisella on oikeuksia ja velvollisuuksia, mutta demokratia ei kestä automaattisesti, vaan sitä pitää uusintaa koko ajan. Demokratia on oppimisprosessi ja demokraattinen yhteiskunta oppiva yhteiskunta.

Kansalaisuus on sekä asema että rooli. Asema takaa – tai sen pitäisi taata – kansalaiselle kuuluvat ihmisoikeudet. Roolilla Korsgard viittaa identiteettiin, joka voi olla esimerkiksi EU-kansalaisen tai maailmankansalaisen tai molempia. Yleensä kansalaisuus asemana on sidottu johonkin tiettyyn valtioon, kansalaisuus identiteettinä ei sitä ole eikä ole koskaan ollutkaan. Nykyisin pidetään itsestään selvänä, että yksilö ammentaa identiteettinsä aineksia useista lähteistä.

Korsgaard jatkaa kansalaisuuden sisällön erittelyä varsinaisessa artikkelissaan ja tarkastelee erityisesti sitä, mitä eurooppalaisuus tänä päivänä on ja mitä se voisi olla. Hän kirjoittaa aluksi siitä, miten T. H. Marshall kuvasi vuonna 1950 julkaistussa teoksessaan Citizens and Social Class kansalaisuuden sisällön laajentumista kolmivaiheisena prosessina: kansalaisoikeuksia seurasivat ensin poliittiset, sitten taloudelliset, sivistykselliset ja kulttuuriset oikeudet. Näin sotien jälkeisen hyvinvointivaltion kansalaisuus olisi tämän kehityksen ”täyttymys”. Nyt globalisaatio on haastanut perinteisen, tiettyyn valtioon sidotun kansalaisuuden.

Korsgaard viittaa Jürgen Habermasiin, jonka mukaan Eurooppa tarvitsee hyvinvointijärjestelmän, joka perustuu ”kapitalismin ja vahvan EU:n väliseen sopimukseen”. Vuonna 1992 solmittuun Maastrichtin sopimukseen kirjattua EU-kansalaisuuden määrittelyä pidetään merkittävänä symbolisena eleenä: ensimmäistä kertaa virallisella tasolla kirjoitettiin auki se, että kansalaisuus voi olla jotakin muutakin kuin kansallisvaltioon sidottua. Kansallisvaltiokansalaisuutta ei syrjäytetty eikä kansalaisuutta irrotettu valtiosta, mutta sidosta löysättiin.

EU-maiden kansalaiset eivät kuitenkaan ole omaksuneet heille tarjottua identiteettiä. Eurooppalaisuus ei ole noussut kansalaisten tarpeista käsin, vaan se on ylhäältä käsin luotu konsepti. Habermasin mukaan tarvitaankin näkemys siitä, mitä on eurooppalainen demokratia; demokratia, joka ei nouse jonkin tietyn valtion omaksumasta mallista, vaan yhteiseltä pohjalta. Habermas ei usko, että eurooppalaisuutta voitaisiin jatkossakaan luoda ulkoa päin, symboleiden tai joukkotiedotuksen keinoin. Sen sijaan eurooppalaisuus etenee niin kuin kansallisvaltiotasolla aikoinaan: vähitellen, vaihe vaiheelta, oppimisprosessina. Prosessia ei voida pakottaa, mutta sitä voidaan vauhdittaa erilaisin keinoin.

Korsgaard pitää Habermasin konseptin heikkoutena sitä, että siinä poliittinen ja kulttuurinen kansalaisuus erotetaan tiukasti toisistaan. Korsgaard epäilee, että pelkkään poliittiseen kansalaisuuteen perustuva kansalaisuus jää heikoksi; sen täydentäjäksi tarvitaan yhteistä kulttuurista identiteettiä.

Peter Jarvis kirjoittaa artikkelissaan siitä, miten kansalaisuuden käsitteen ja sisällön muuttuminen vaikuttaa – tai miten sen pitäisi vaikuttaa – siihen, mitä elinikäisellä oppimisella tarkoitetaan ja tavoitellaan. Jarvisin mukaan aktiivinen kansalaisuus on kykyä toimia monimutkaisessa, globalisoituneessa yhteiskunnassa. Tämä vaatii sekä taitoja että tietoja laajasti ymmärrettyinä. Tieto ei ole vain tietämistä; se on myös kykyä toteuttaa ja viedä asioita eteenpäin. Tieto on prosessien osaamista. Lisäksi kansalainen tarvitsee käytännön taitoja, joilla arki pysyy hallinnassa.

Tieto ei kuitenkaan automaattisesti johda tekoihin eli kansalaisuuden aktiiviseen toteuttamiseen. Teot edellyttävät motivaatiota, ja motivaatio syntyy tunteiden, arvojen ja asenteiden pohjalta. 

Jarvisin mukaan kansalaisuuden tietoja ja taitoja voi opiskella systemaattisesti, mutta myös tekemisen kautta, sosiaalisessa kanssakäymisessä. Myös elämänkokemukset jättävät ihmiseen jälkiä – niitä tunnejälkiä, jotka synnyttävät tahtotilan elää ja toimia aktiivisena kansalaisena.