Järjestötoiminnan tietopalvelu – Kansalaisyhteiskunta

Kilpailuyhteiskunnassa tarvitaan tietoista kasvatusta yhteiselämään

Elina Nivala

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla Yhdessä enemmän-artikkelisarjassa kesällä 2009

Yhteiskuntamme kasvatus- ja koulutusjärjestelmän tavoitteena vaikuttaa olevan menestyvä yksilö, joka edistää kansallista kilpailukykyä. Oppimisessa korostetaan yksilöllisiä suorituksia, ja luontaista sosiaalista kanssakäymistä saatetaan pitää opetuksen häiriötekijänä.

Kasvatus vahvistaa yksilökeskeistä kulttuuria, jossa ihanne yksin pärjäämisestä on hallitseva. Lapsesta lähtien kilpailemme niukasti jaettavasta tunnustuksesta, ja lopulta omaksumme oman edun tavoittelun toimintamalliksi koko elämäämme. Samalla valmiutemme elää toistemme kanssa sekä yksilötasolla että yhteiskunnassa jäävät puutteellisiksi.

Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen käydyssä keskustelussa on korostunut kaksi ilmiötä, joilla on yhteys yhteiselämän valmiuksien heikkouteen: kiusaaminen ja yksinäisyys. Ne eivät ole vain lasten maailmaan kuuluvia ohimeneviä ilmiöitä vaan eri ikäkausina hiukan eri muodoissa toistuvia hyvinvoinnin uhkia.

Syrjintä, sosiaalinen välinpitämättömyys ja kyvyttömyys asettua toisen asemaan ovat yksilö- ja suorituskeskeisen ajattelun seurauksia yhteiskunnassamme.

Jos kiusaamisen ja yksinäisyyden kaltaisiin ongelmiin halutaan löytää todellisia ratkaisuja, kasvatuksessa pitää tukea lasten ja nuorten sosiaalista kehitystä. Lapsi tarvitsee tukea ja ohjausta omaksuakseen yhteiselämän edellyttämiä valmiuksia ja asenteita sekä saadakseen kokemuksia kuulumisesta johonkin ja voidakseen kokea oman merkityksensä yhteisön jäsenenä.

Olennaista on luoda mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa oman yhteisön toimintaan, sillä se vahvistaa paitsi osallistumisen valmiuksia myös kokemusta kuulumisesta yhteisöön sen arvokkaana jäsenenä. Kasvatuksen tulee tukea sekä lapsen kasvua sosiaalisesti toimintakykyiseksi yhteisön jäseneksi että hänen persoonallista kehitystään.

Perhe on lapsuuden kasvuympäristönä ensisijainen. Päivähoidon merkitys yhteiselämään valmistavana kasvattajana kuitenkin korostuu, sillä siellä lapsen sosiaalinen ympäristö laajenee ja moninaistuu. Koulun rooli lasten ja nuorten sosiaalisen kasvun tukijana sen sijaan on jäänyt tiedollisen oppimisen tavoitteiden jalkoihin.

Kiusaamisen ehkäisemiseen pyrkivän KiVa Koulu -kampanjan kaltaiset hankkeet ovat askel oikeaan suuntaan: niillä annetaan tilaa ja aikaa sosiaalisten valmiuksien omaksumiselle koulussa. Seuraavana askeleena hankkeiden pitäisi muuttua pysyviksi toimintamuodoiksi ja periaatteiden juurtua koulujen toimintakulttuuriin.

Erityisen keskeistä on kuulla lapsia ja nuoria koulujen ja päiväkotien päivittäisessä toiminnassa. Kyse on aikuisten asettamien tavoitteiden määrittelemistä toimintaympäristöistä, joissa lasten ja nuorten pitäisi kuitenkin voida kasvaa toimimaan yhdessä muiden kanssa ja ottamaan vastuuta. Kasvua osallistumiseen ei tapahdu ilman mahdollisuuksia osallistua.

Koulussa osallistumisen ja toiminnan muotoja rajoittavat viralliset opetussuunnitelmat ja oppimistavoitteet. Siksi myös koulun ulkopuoliset harrastukset ja kontaktit ovat tärkeitä sosiaalisten valmiuksien omaksumiseksi.

Erilainen harrastus- ja järjestötoiminta tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet kehittää yhteiselämän valmiuksia. Vuorovaikutuksellisuus ja mahdollisuudet osallistua oman valinnan mukaan itselle mielekkääseen toimintaan ovat kansalaisyhteiskunnan keskeisiä vahvuuksia.

Kasvatusta yhteiselämään eivät yhteiskunnassamme tarvitse vain lapset ja nuoret vaan myös me yksilökeskeisyyden ja kilpailuhenkisyyden kyllästämät aikuiset. Meidän osaltamme muodollisen koulutusjärjestelmän mahdollisuudet ovat hyvin rajallisia, joten kansalaisyhteiskunnan merkitys vain korostuu.

Harrastus- ja järjestötoiminta(kaan) ei kuitenkaan automaattisesti ole yhteisöllistä ja yhteiselämän valmiuksia vahvistavaa, vaan siinäkin voi painottua yksilöllinen suorituskeskeisyys. Vapaaehtoiseen sitoutumiseen ja kasvokkaiseen yhteistoimintaan perustuva kansalaistoiminta antaa joka tapauksessa erinomaiset mahdollisuudet yhdistää henkilökohtainen palkitsevuus ja yhteisölliset tavoitteet.

Lapsuudesta vanhuuteen jatkuvan yhteiselämään kasvamisen tukeminen on elinikäistä kansalaiskasvatusta. Kansalaisuus on yhteiskunnan jäsenyyttä, jonka toteutumisen välttämättömänä perustana ovat valmiudet elää ja toimia yhdessä muiden kanssa.

Nämä valmiudet jätetään kuitenkin usein huomiotta, kun keskitytään kehittämään kansalaisten kykyjä vaikuttaa poliittisessa järjestelmässä, työntekijöiden kilpailukykyä työmarkkinoilla tai kuluttajien valmiuksia toimia globaaleilla markkinoilla.

Nykyisessä sosiaalisesti ja kulttuurisesti moninaisessa yhteiskunnassa yhteiselämän valmiudet ovat aiempaa olennaisesti monimutkaisempia. Tästäkin syystä tulee SEKÄ julkisen kasvatusjärjestelmän puitteissa ETTÄ kansalaisyhteiskunnan(kin) toiminnoissa kehittää tietoista kasvatusta yhteiselämään.