Järjestötoiminnan tietopalvelu – Kansalaisyhteiskunta

Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen

– Johdatus kansalaisuuden sosiaalipedagogiikkaan

Leena Kurki ja Elina Nivala (toim.)
Tampere University Press 2006

*seuraavassa kirjaesittely, kirjoittanut Sari Kuvaja

Kunnon kansalaisesta yhteisölliseksi ihmiseksi

Kansalaisuuden idean juuret löytyvät antiikin Kreikasta, Ateenan kaupunkivaltiosta. Rooman imperiumin murruttua kansalaisuus katosi lähes tuhanneksi vuodeksi, kunnes keskiajalla eurooppalaisista, varsinkin italialaisista kaupungeista alkoi kehittyä kaupunkivaltioita, yhteisöjä, joiden jäsenyyttä saattoi kutsua kansalaisuudeksi. Pian, jo1600-luvulla, valtiosta tuli kansalaisten virallinen yhteisö, ja sellaisena valtion asema on pysynyt näihin päiviin asti. Nyt sen rinnalle on kuitenkin noussut uusia ehdokkaita, kuten Euroopan unioni tai jopa koko ihmiskunta, jonka jäseniä kaikki ihmiset maailmankansalaisina olisivat.

Leena Kurjen ja Elina Nivalan toimittamassa kirjassa Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen kansalaisuuden käsitettä laajennetaan sosiaalipedagogiseen suuntaan. Kansalaisuuden määrittelyn keskiössä on yksilön ja yhteisön välinen suhde – mutta mikä on se yhteisö, jonka jäsenyyteen kansalaisuus liitetään? Ja mitä kansalaiselta vaaditaan, jotta hänet luetaan jonkin tietyn yhteisön jäseneksi?

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on alettu puhua aktiivisuudesta hyvän kansalaisen ominaisuutena. Nivalan mukaan aktiivinen kansalaisuus on yksilöltä huomattavasti vaativampaa kuin passiivista sopeutumista ja oikeuksien vastaanottamista edellyttänyt hyvinvointivaltion kansalaisuus. Aktiivisuuden ja kriittisyyden lisäksi tarvitaan kuitenkin myös yhteisöllisyyttä, Nivala korostaa. Yhteisöllisesti orientoitunut kansalainen ottaa huomioon muut ihmiset, heidän tarpeensa ja mahdollisuutensa ja pyrkii luomaan parempaa maailmaa yhdessä heidän kanssaan. Hän ei tarkastele yhteiskuntaa ja kansalaisuutta vain omien tarpeidensa lähtökohdista.

Sosiaalipedagogisen näkemyksen mukaan aito kansalaisuus on perinteisen poliittis-juridisen kansalaisuuden yläpuolella: se tarkoittaa ihmistä, persoonaa, etsimässä ja toteuttamassa elämänkutsumustaan yhteisössään. Aitoon kansalaisuuteen kasvaminen on kasvamista elämään yhdessä. Kansalaisuuden syntyminen on siis pedagoginen kysymys, kirjoittaa Kurki. Kansalaisuuskasvatuksen tavoitteet pohjautuvat käsitykselle hyvästä yhteisöstä: kansalaiset luovat sen, joten kasvatuksella voidaan vaikuttaa siihen, millaiseksi yhteisö – valtio, kansakunta, maailma – muodostuu.

Perhe on ensimmäinen kasvattaja, joka antaa uuden persoonan kasvulle välttämättömät historialliset ja emotionaaliset juuret ja johdattaa yhteisölliseen sitoutumiseen. Institutionaalisen varhaiskasvatuksen, kuten päiväkotien, pitäisi pystyä tukemaan lapsen arvopohjan kehittymistä. Arvokasvatus ylipäätään on Kurjen mielestä jäänyt liian vähälle huomiolle varhaiskasvatuksessa. Koulun kasvatustyö puolestaan valmistaa ihmistä elämään persoonana ja yhteisönsä jäsenenä. Parhaimmillaan se tukee nuoren aloitteellisuuden, vastuullisuuden ja yhteistyökyvyn kehittymistä. Pedagogiikan osuutta opettajankoulutuksessa pitäisi Kurjen mielestä lisätä, jotta kasvatus ymmärrettäisiin muunakin kuin pelkkänä koulun sisällä tapahtuvana opetuksen. Kurki näkee ongelmia myös nykyisessä, muistia ja rationaalisuutta korostavassa oppimiskäsityksessä.

Kirjan kolmannessa ja viimeisessä artikkelissa Mare Leino kuvaa, miten Virossa tapahtuneet nopeat yhteiskunnalliset muutokset ovat myllertäneet identiteetin ja kansalaisuuden käsitteitä. Neuvostoliiton aikainen kollektivismi on murtunut ja yhteisen vihollisen yhdistämän, vapaudesta haaveilevan kansan sijalla on yksittäisiä individualisteja. Leino kuvaa tilannetta epävarmaksi odotustilaksi. Viron asukkaita yhdistää tällä hetkellä se, että heitä ei pakolla yhdistä mikään. Rajattomien mahdollisuuksien jaksosta nautitaan ehkä jonkin aikaa. Mutta koska individualistinen yksin oleminen väsyttää, saattaa pian olla uudenlaisen yhteisöllisyyden vuoro, Leino ennakoi.