Järjestötoiminnan tietopalvelu – Kansalaisyhteiskunta
Hegeliläinen kansalaisyhteiskuntakäsitys
Aaro Harju, 18.4.2005
*Artikkeli
Merkittävimmin kansalaisyhteiskunnan käsitettä hahmotteli G.W.F. Hegel. Hän yhtyi Locken ajatukseen, että kansalaisyhteiskunta edusti suhteiden järjestelmää, joka tuki ja vahvisti kaikkien ihmisten vapautta. Hän ei kuitenkin yhtynyt Locken negatiiviseen käsitykseen laista ja vapaudesta. Hegelin mukaan Locke asetti yksilöllisen, subjektiivisen tahdon vastapainoksi universaalille laille. Hegelille universaali laki edusti reflektiivistä ja itsetietoista tahtoa. Se oli kuin objekti, joka rajoitti subjektiivista, erityistä tahtoa. (Mahajan 2003, 170-171)
Tästä näkökulmasta käsin Hegel määritti kansalaisyhteiskunnan eettisen elämän muodoksi, jossa subjektiivinen ja objektiivinen olivat harmonisesti läsnä. Tämä harmonia oli mahdollinen, koska kansalaisyhteiskunta sai ilmauksensa suhteiden systeeminä rakentuneena oman ja toisten ihmisten oikeuksien keskinäiselle tunnustamiselle. Tämä oikeuksien tunnustus mahdollisti systeemin rakentamisen, jonka kautta vapauden idea aktualisoitui maailmassa. Kansalaisyhteiskunnasta tuli vapauden idean objektiivinen ilmaus, kun se edusti instituutioita ja rakenteita, jotka tunnustivat omat ja muiden keskinäiset oikeudet. Kansalaisyhteiskunnan velvollisuus oli varmistaa, että kaikki sen jäsenet nauttivat mahdollisimman laajaa vapautta. (Elliott 2003, 6-7; Mahajan 2003, 171-173)
Hegelille kansalaisyhteiskunta oli vapauden etiikan manifestaatio. Vapauden etiikka oli ennen muuta rationaalinen ja eettinen periaate, joka läpäisi yhteiskunnan ja kaikki sen instituutiot. Kansalaisyhteiskunta aktualisoi yksilöllisen vapauden etiikan.(Gupta 2003, 225-226, 232)
John Locke linkitti vapauden toteutumisen ihmisen luonnollisten, luovuttamattomien oikeuksien suojeluun. Hegel kehitti tätä ideaa eteenpäin. Yhdessä molemmat korostivat, että kansalaisyhteiskunta ilmaisi suhteiden rakenteen, jossa yksilöiden oikeudet saivat etusijan. Kansalaisyhteiskunnassa yksilöiden oikeudet olivat tunnustetut ja puolustetut lain kautta. (Mahajan 2003, 176)
Kehittämällä yksityiskohtaisesti tätä kansalaisyhteiskunnan ideaa Hegel kirkasti ajatuksen, että kansalaisyhteiskunta toi mukanaan institutionaaliset järjestelyt, joita ei ollut rakennettu hierarkian eikä kerrostuneisuuden suljetuille systeemeille. Hän osoitti, että oli olemassa symbioottinen suhde valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Valtioapparaatti, joka edusti lakia ja jota edustivat julkiset viranomaiset, oli osa kansalaisyhteiskuntaa. Vastaavasti vapauden henki, jota kansalaisyhteiskunta edusti, läpäisi valtion. Nämä kaksi momenttia määrittivät toinen toisensa. Kansalaisyhteiskunta kiinnitti huomion tietyn tyyppisen valtion olemassaoloon, ja valtio saattoi voimaan lain, joka sääteli ja turvasi sellaiset olosuhteet, jotka antoivat kansalaisyhteiskunnalle sen erityisen muodon. (Cohen & Arato 1992, 108; Mahajan 2003, 176)
Hegelille julkiset viranomaiset olivat olennainen osa kansalaisyhteiskuntaa. Hänen mukaansa kansalaisyhteiskunta ei voinut toimia ilman niiden läsnäoloa ja säätelyä. Hegel pelkäsi, että ilman julkisten viranomaisten läsnäoloa kansalaisyhteiskunta voisi lakata olemasta kollektiivinen rakenne, joka kykenisi turvaamaan jäsentensä oikeudet, vapaudet ja hyvinvoinnin. Huoli vapaudesta ja hyvinvoinnista loi tilaa myös oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden ihanteille, jotka läpäisivät hegeliläisen kansalaisyhteiskunnan elämän. (Mahajan 2003, 175-176)
Tärkeä ja kiinnostava on havainto, että Hegelille kansalaisyhteiskunta oli yksi valtion aspekteista. Hän erotti valtion ja kansalaisyhteiskunnan, mutta näki ne kuitenkin ihmisten eettisen elämän kahtena momenttina, täynnä samaa henkeä. Molemmissa niistä saattoi nähdä vilauksen vapauden idean universaalisuudesta, vaikkakin eri tavalla.
Nykyajattelun kannalta kiinnostavaa on, että Hegelin ajattelussa on läheinen kytkentä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Valtio symboloi rationaalista järjestystä, konkreettisen vapauden todellisuutta. Hegelille valtio tarkoitti rakennetta, joka puolusti ja suojeli yksilöiden vapautta ja oikeuksia. Valtio ja kansalaisyhteiskunta olivat molemmat hänelle vapauden idean ilmentymiä. (Mahajan 2003, 177)
Kansalaisyhteiskunta tarvitsi poliittis-laillisen raamin, joka institutionalisoi oikeuksien, vapauden ja lain säännön normatiiviset ennakkoehdot ja tarpeet. Tämän raamin saattoi tarjota vain valtio. Hegel piti valtiota ennakkoehtona kansalaisyhteiskunnan olemassaololle. Kansalaisyhteiskunnan autonomia valtiosta on Hegelin ajatuksia tulkiten optinen harha. (Chandhoke 2003, 243)
Hegelille valtio oli universaalisuuden ruumiillistuma ja kansalaisyhteiskunta yksilöllisyyden alue sisältäen universaalisuuden siemenet. Lopulta se oli kuitenkin valtio, joka oli edellytys kansalaisyhteiskunnan synnylle ja olemassaololle. (Chandhoke 2003, 243)
Tästä seuraa tärkeä havainto. Jos valtio asettaa kansalaisyhteiskunnan raamin, tämä mahdollisuus antaa valtiolle suunnattoman vallan määrittää, millaiset kansalaisyhteiskunnan organisaatiot ovat luvallisia lain alla. (Chandhoke 2003, 243) Tätä ajatusta jatkaen myös vapaaehtoistoiminnan tekemisen paikat ja tekemisen lajit ovat hegeliläistä tulkintaa seuraten valtion määritettävissä. Näinhän se on Suomessakin. Valtio määrittää lainsäädännön ja julkisten viranomaisten lain tulkintojen ja tarkempien säädösten kautta, missä ja millä tavalla vapaaehtoistoimintaa voi tehdä suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa.
Kansalaisyhteiskunta edusti Hegelin ajattelussa kollektiivisia rakenteita, kuten instituutioita ja yhdistyksiä, jotka olivat lähtöisin yksilöllisten oikeuksien järjestelmästä. Toisaalta kansalaisyhteiskunnan kollektiiviset kokonaisuudet olivat turvaamassa sen jäsenten vapaudet ja hyvinvoinnin. Kansalaisyhteiskunnan rakenteet jopa varmistivat Hegelin mukaan sen, että yksilöllisten etujen tavoittelu saattoi olla sopusoinnussa kaikkien kansalaisyhteiskunnan jäsenten oikeuksien kanssa. Kansalaisyhteiskunta oli olemassa suojellakseen yksilöllistä elämää ja vapautta, ja se edellytti jäsentensä jakavan tämän tavoitteen ja toimivan tämän idean toteutumiseksi yhteiskunnassa. Hegelin näkemyksen mukaan kansalaisyhteiskunnan jäsenet sitoi yhteen yhteinen huoli kaikkien sen jäsenten hyvinvoinnista ja vapaudesta, eivät sukulaisuussiteet. (Mahajan 2003, 173-174)
Hegelin mukaan kansalaisyhteiskunnan instituutioiden autonomia syntyi sen ansiosta, että vapauden etiikka läpäisi ne. Tämä etiikka teki mahdolliseksi yksilöllisen kasvun myös kollektiivien sisällä, joista perustuslaillinen, demokraattinen valtio oli korkein ilmaus. Tämän vapauden etiikan saattoi Hegelin mukaan kokea sekä perheissä, korporaatioissa että valtiossa. Valtio, jossa kansalaisyhteiskunta manifestoi itsensä, ei ollut Hegelin ajattelussa autokraattinen, byrokraattinen tai demagoginen, vaan perustuslaillinen demokraattinen instituutio. (Gupta 2003, 229-230)
Hegelin ajatus vapaudesta on innostava käsiteltävän asian kannalta, koska vapaaehtoistoiminta voi tapahtua vain vapauden ilmapiirissä. Pakolla ihminen ei tee vapaaehtoistyötä. Pakolla teetetty ilmainen työ on orjatyötä.
Vaikka Hegelin kansalaisyhteiskunta-ajattelu liittyi porvarilliseen aatemaailmaan, hänelle kansalaisyhteiskunta ei ollut synonyymi vapaille markkinoille, säätelemättömälle kilpailulle tai pelkälle oman edun ajamiselle. Hegel painotti voimakkaasti, että kansalaisyhteiskunta nousi esiin tyydyttääkseen jäsentensä yksilölliset tarpeet. Koska ihmiset tajusivat, että heidän tarpeensa voivat tulla tyydytetyiksi vain muiden ihmisten avulla, tämä keskinäisriippuvuus kehitti riippumattomuuden systeemin. (Mahajan 2003, 175)
Kansalaisyhteiskunnan keskeisin toimija oli itse kansalainen. Hegelin ajattelussa tuli selkeästi esiin näkemys, että demokraattisen valtion rationaalis-lailliset instituutiot mahdollistivat kansalaisen olemassaolon ja toiminnan. (Gupta 2003, 231)
