Järjestötoiminnan tietopalvelu – Kansalaisyhteiskunta

CIVICUS Global Survey of the State of Civil Society. Volume 2.

Comparative Perspectives

V. Finn Heinrich, Lordenzo Fioramonti (ed.), Kumarian Press Inc. 2008

*Seuraavassa kirjaesittely, kirjoittanut Sari Kuvaja 

Hallinto ja kansalaisyhteiskunta vahvistavat toinen toisiaan

CIVICUS on kansainvälinen kansalaisyhteiskunnan toimijoiden verkosto, jonka tavoitteena on vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa ja aktiivista kansalaisuutta. Verkoston kansalaisyhteiskunnan tilaa ja tulevaisuutta tarkastelevan teoksen aineisto on kerätty 54 maasta vuosina 2003–2006. Taustalla on noin 7 000 ja yli 24 000 haastattelua.

Kirja on jaoteltu alueellisiin ja temaattisiin lukuihin. Alueellisessa tarkastelussa painopiste on ns. uusissa demokratioissa sekä maissa, joissa kansalaisyhteiskunta ei voi toimia täysin vapaasti. Tällaisia ovat esimerkiksi eräät Aasian nopean talouskasvun maat, Latinalainen Amerikka, Lähi-Itä ja Itä-Eurooppa. Teema-artikkelien kirjoittajat pohtivat muun muassa kansalaisyhteiskunnan roolia arvojen ja normien edistäjänä, arvioivat kansalaisyhteiskunnan ja yritysmaailman vuoropuhelua sekä analysoivat valtion ja kansalaisyhteiskunnan välisiä suhteita.

Kansalaisyhteiskunta on vahva erityisesti ns. läntisissä demokratioissa. Vahvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä muun muassa kansalaisyhteiskunnan moninaisuutta; sitä, että kansalaisyhteiskunnan toimijat ovat hyvin järjestäytyneitä; että niillä on riittävästi resursseja toimia; ja sitä, että ne edustavat ja vahvistavat edistyksellisiä arvoja.

Barry Knight arvioi artikkelissaan Saksan, Hollannin, Kreikan, Italian, Pohjois-Irlannin, Skotlannin ja Walesin tilanteita. Näissä maissa toimintaympäristö on periaatteessa suosiollinen kansalaisyhteiskunnan toimijoille. Julkisen tuen ennakoidaan kuitenkin pienenevän myös niissä maissa, joissa valtio on pitkään rahoittanut kansalaisyhteiskunnan toimijoita, kuten Hollannissa, Saksassa ja Iso-Britanniassa. Maiden välillä on kuitenkin myös selviä eroavaisuuksia. Esimerkiksi Saksaan ja Hollantiin verrattuna kansalaisyhteiskunta on suhteellinen heikko Italiassa ja varsinkin Kreikassa. Naiset, nuoret ja vanhat ovat huonosti edustettuina.

Kansalaistoimijoiden yhteiskunnallisten vaikutusten arviointi osoittautui haasteelliseksi. Vaikutukset myös näkyvät eri maissa eri tavoin. Kansalaisyhteiskunta pystyy vaikuttamaan julkiseen sosiaalipolitiikkaan voimakkaasti erityisesti Walesissa, Skotlannissa ja Saksassa. Iso-Britanniassa järjestöt ovat puolestaan osittain korvanneet julkisen sektorin hyvinvointipalvelujen tarjoajana; jopa siinä määrin, että on alettu kysyä, ovatko kansalaisjärjestöt menettämässä vahtikoiran luonteensa. Kaikissa tarkastelun kohteena olevissa maissa suora toiminta ja yhden asian liikkeet ovat tulleet näkyväksi osaksi kansalaisyhteiskuntaa.

Länsieurooppalainen kansalaisyhteiskunta on saavuttanut kypsän iän, Barry Knight arvioi. Se on osittain jopa liukunut osaksi virallista järjestelmää. Yhteiskuntaa tuulettamaan ja vanhoja rakenteita haastamaan on kuitenkin noussut uusia liikkeitä. Ne puhuvat ja marssivat Irakin sotaa vastaan sekä vaativat toimenpiteitä ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi.

Jos kansalaisyhteiskunta on vahvimmillaan Länsi-Euroopassa ja heikoimmillaan Lähi-Idässä, ei liene vaikeaa päätellä, että vakaat yhteiskunnalliset olot ovat edellytys vahvalle kansalaisyhteiskunnalle. Sen sijaan talouskasvu tai demokratian pitkä historiallinen jatkumo eivät näyttäisi olevan ehtona aktiiviselle kansalaisyhteiskunnalle, arvioivat Stefanie Bailer, Thilo Bodenstein ja V. Finn Heinrich artikkelissaan. Hyvät hallintokäytännöt sekä poliitikkojen, instituutioiden ja virkamiesten luotettavuus ja uskottavuus näyttäisivät sen sijaan edesauttavan kansalaisyhteiskunnan syntymistä.  Edustuksellinen demokratia ja kansalaisyhteiskunta eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan kukoistavat yhdessä. Julkinen hallinto voi tietoisesti rakentaa kansalaisyhteiskuntaa tai ainakin vaikuttaa sen rakentumiseen systemaattisella toiminnalla. Monesti mahdollisuuksia ei kuitenkaan ole hyödynnetty, koska viranomaisilta puuttuu tahtoa ja asennetta kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen.

Kirjan toimittajat nostavat kolme piirrettä ylitse muiden, kun he tiivistävät kansalaisyhteiskunnan tilassa tapahtuneita muutoksia viimeisten viidentoista vuoden aikana: institutionalisoituminen, ammattimaistuminen ja eriytyminen. Suuret kansalaisjärjestöt ja -liikkeet ovat vakiintuneet osaksi järjestelmää. Niiden valta on kasvanut, mutta samalla ne ovat ainakin osittain menettäneet kosketuksen ruohonjuuritasolle. Yllätyksenä kirjoittajat eivät tätä pidä: kehitys on aiemmin toteutunut esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisten puolueiden kohdalla. He kuitenkin toivovat, että kansalaisjärjestöt olisivat valppaita ja pyrkisivät, vaaroista tietoisina, säilyttämään identiteettinsä kansalaisyhteiskunnan toimijoina.