Järjestötoiminnan tietopalvelu – Järjestö- ja yhdistystoiminta

Mitä yhdistykset välittävät

Tutkimuskohteena kolmas sektori

Sakari Hänninen, Anita Kangas, Martti Siisiäinen (toim.)
Atena
Jyväskylä 2003, ISBN 951-796-307-6

*Seuraavassa tiivistelmä kirjasta. Tekstin sisältö on artikkelin kirjoittajan.

Kolmas sektori ja kulttuuripolitiikka
(Anita Kangas)

Tutkijat ovat viime vuosikymmenien aikana analysoineet suomalaisen kulttuuripolitiikan pitkiä linjoja ja osoittaneet kulttuurin kentillä julkisten toimijoiden vahvistuneen roolin. Ensimmäisen pitkän linjan aikana ituvaiheessa ollut ”kulttuuripoliittinen järjestelmä” osallistui itsenäisen valtion muotoilemiseen sekä samalla loi valtiolliset ja kunnalliset tehtävät myös kulttuuripolitiikan alueelle. Kansalliset kulttuurijärjestöt, taidelaitokset, -opetus ja etevimmät kansalliset ammattitaiteilijat tulivat valtion tukitoimenpiteiden piiriin ja näin taide-elämästä kehittyi urheilun ohella yksi valtion keskeinen instrumentti sen rakentaessa väestöään yhteenkuuluvuuden tunteen sitomaksi kansakuntayhteisöksi.

Kulttuuripolitiikan toiseen linjaan kuului yksilöä kollektiiviseen vastuuseen kasvattava näkemys. 1970-luku oli voimakasta taide- ja kulttuuripoliittisten toimenpiteiden kehittämisen aikaa valtion ja yleensäkin julkisen sektorin asettuessa aikaisempaa selvempään ja vahvempaan rooliin taiteen ja kulttuuritoiminnan edistämisessä. Tuona ajankohtana säädettiin lait ja asetukset valtion ja alueellisesta taidehallinnosta sekä taiteilijaprofessori ja –apurahajärjestelmästä. Taidetoimikuntien jäsenet tuli valita kulttuurijärjestöjen ja –laitosten ehdottamista henkilöistä, mikä merkitsi apurahapolitiikkaan sisältyvän laatuerottelun pysymistä taiteen kenttien sisäisenä kamppailuna.

Kolmas linja on hankala nimetä. Kulttuuripolitiikka on osa yhteiskuntapolitiikkaa, mikä merkitsee sitä, että politiikan ja hallinnoinnin perusperiaatteiden ja sanaston muututtua, tuo käännös tapahtuu myös kulttuuripolitiikassa ja –hallinnossa. Tutuiksi ovat tulleet ilmaisut, jotka ovat tunnistettavissa liberalismin perussanastosta: valtion suoran valvonnan purkaminen, toimintayksiköiden autonomisoiminen sekä tehokkuuden, taloudellisuuden ja markkinastrategioiden lisääminen. Yhdistyskenttä on ollut muutoksissa mukana omaksuen itsekin käytännöllishallinnollisia menettelyjä sekä tuottaen uudistuksissa peräänkuulutettuja mahdollisuuksia vapaaehtoisen kansalaistoiminnan lisäämiseen ja vastuun ottamiseen tehtävien delegoinnissa.

Oliver Bennett on sanonut, että valtiollisella kulttuuripolitiikalla on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoa: joko valtio löytää uusia perusteluja kulttuurin tukemiselleen tai se vetäytyy ja jättää kulttuurin kokonaan markkinoiden hoidettavaksi. Vaikka kulttuuripolitiikat eri maissa lähentyvät toisiaan, on julkisen sektorin vahvaan asemaan perustuvan pohjoismaisen hyvinvointivaltiollisen kulttuuripolitiikan mallin kannattajajoukko Suomessa edelleen hyvin vahva. Muutamien tutkimusten mukaan palvelujen suurkuluttajat, ts. 50-vuotiaat naiset ja ylemmät sosiaaliryhmät sekä taiteen ammateissa toimivat ovat kulttuuripalvelujen tyytyväinen asiakasjoukko ja hyvinvointivaltiollisen kulttuuripolitiikan kannattajajoukko.

Syksyllä 2002 valmistunut valtioneuvoston ”Taide- ja taiteilijapoliittisen toimikunnan ohjelma” näyttäisi haluavan vahvistaa hyvinvointivaltiollisen kulttuuripolitiikan pohjaa. Siinä ehdotetaan ”Luova hyvinvointiyhteiskunta” –ohjelmaa nykyisen sisältötuotantohankkeen tapaan hallituksen poikkihallinnolliseksi politiikkaohjelmaksi. Kun toimikunta vielä esittää, että taide- ja kulttuuripalvelut tulee määritellä peruspalveluiksi ja että opetus- ja kulttuuritoimen lainsäädäntöön tulisi saada muutos, jonka mukaan kulttuuripalvelujen toteutumista tulisi arvioida ja kuntien toimittaa arvioinnin edellyttämää materiaalia lääninhallituksiin voi todeta, että eräiltä osin kentällä näyttäisi olevan halua palata kulttuuripalveluja koskien entistä tiukempaan valtiolliseen sääntelyyn ja julkisen toimijuuden korostamiseen laadun takaavana toimintana.

Suomalaisessa kulttuuripolitiikassa yhdistyskentän ja julkisen sektorin välillä toteutuu monella tavalla ns. kaksoissidos. Ensinnäkin yhdistyksillä on roolinsa lakisääteisissä aktiviteeteissa (ne tekevät ehdotuksiaan esimerkiksi valtion ja alueiden taidetoimikuntien jäseniksi) tai erilaisissa uudistuksissa edustuksellisuuden ja kuulemisten muodossa (yhdistyskentän edustajia valitaan komiteoiden tai työryhmien jäseniksi tai heitä kuullaan näissä sekä sen lisäksi yhdistykset antavat lausuntoja ehdotuksista ja ohjelmista). Toiseksi valtio myöntää valtionapua yhdistysten toiminnoille ja sen lisäksi hallinnon (opetusministeriön, läänin, maakunnan tai kunnan) viranhaltijoita voi olla niiden hallinnollisissa elimissä jäsenenä.

Joka tapauksessa kolmannen sektorin merkitys näyttäisi kasvavan kulttuurisektorilla. Vapaaehtoissektori voi joskus olla parempi kulttuuritoiminnan suunnannäyttäjä kuin valtiolliset elimet ja etenkin sen asema riippumattomana julkisesta päätösvallasta on kulttuurielämän kehityksen kannalta keskeinen. Kulttuurin vapaaehtoistoiminta, taiteen harrastajatoiminta ja kulttuuritoiminta yleensäkin ovat usein lähtökohta yhdistysten perustamiselle. Ne siis synnyttävät uusia elinvoimaisia instituutioita. Suomalaisen ja pohjoismaisen kulttuuripolitiikan toimintamalli, globalisaatio ja yksilöllistymisen voimistuminen ovat tekijöitä, joiden suhteiden analysoiminen kansalaisyhteiskunnan erilaisten kehitysreittien hahmottamiseksi on tulevaisuuden haaste tutkijoille.

Voit katsoa myös: Atena