Järjestötoiminnan tietopalvelu – Historiaa


Lyhyt oppimäärä kansalais- ja järjestötoiminnan historiaa

26.3.2007
Aaro Harju


*Artikkeli 


Vakiintuneen kansalaistoiminnan juuret ulottuvat Suomessa 1700-luvun lopulle, kuten Euroopassakin. Suomalaisen kansalaistoiminnan alkuvaiheena oli ns. salaisen julkisuuden aika (1756–1790), jolloin perustettiin useita vapaamuurariveljeskunnan looseja ja muita salaseuroja. Seuraavassa vaiheessa (1791–1808) syntyivät sivistysseurat, jotka ajoivat käytännöllisen hyödyn asiaa, tunnetuimpana Suomen Talousseura vuonna 1797. 1810-luvulla syntyivät myös ensimmäiset uskonnolliset yhdistykset. (Alapuro & Stenius 1989, 21–23; Heikkilä & Seppo 1989, 77)


Nuorten yliopistomiesten toveripiiri Lauantaiseura harrasti isänmaallisia kysymyksiä romantiikan hengessä ensin Turussa ja 1820-luvulla Helsingissä. Lauantaiseuralaisten toimesta perustettiin vuonna 1831 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tämän jälkeen alkoivat syntyä raittiusyhdistykset, rouvasväenyhdistykset ja vapaapalokunnat.


Raittiusyhdistykset olivat ensimmäinen suuren jäsenmäärä omaava järjestöryhmä Suomessa. Rouvasväenyhdistykset keskittyivät filantrooppiseen toimintaan kaupungeissa. Vapaapalokunnat huolehtivat kaupunkien paloturvallisuudesta. 


 Yhdistystoiminnan laajeneminen oli Suomessa sidoksissa yleispoliittiseen tilanteeseen Euroopassa ja Venäjän keisarin ratkaisuihin. Suomen liittäminen Venäjän yhteyteen aiheutti taantumuksen ajan vuoden 1815 jälkeen. Euroopassa koettu kansalaistoiminnan kasvuaalto 1830- ja 1840-luvulla ei näkynyt juurikaan Suomessa. Venäjän keisarit Aleksanteri I (1801–25) ja Nikolai I (1825–1855) pitivät yllä tiukkaa kuria ja järjestystä. Näin kansalaistoiminta ei päässyt vapaasti kehittymään eikä vallankumousliikkeitä ja niiden tappiota vuonna 1849 Ranskan ja Saksan tapaan Suomessa koettu. (Kun edustajat… 1989, 21)

Kansallinen herääminen

Uuden keisarin, Aleksanteri II:n (1855–1881), noustua valtaan koittivat vapaammat poliittiset olot. Suomessa koettiin vahva kansallinen herääminen 1860- ja 1870-luvulla. Samalla yhteiskunnallinen toiminta vapautui ja maan taloudellinen tilanne parani. 1860- ja 1870-luvulla luotiin perusta kasvattavalle ja kehittävälle, kansalliselle ja yhteiskunnalliselle kansalais-, puolue- ja ammattiyhdistystoiminnalle.


Voimistelu- ja urheiluliike rantautui Suomeen ensimmäisenä myöhemmistä suurista kansanliikkeistä. Suomen ensimmäinen urheiluseura perustettiin vuonna 1856. Kansallisen heräämisen vuosikymmeniin liittyi myös puoluetoiminnan alkaminen. Ensimmäiset säätyläisten ja työnantajien perustamat työväen sivistysyhdistykset perustettiin vuosina 1866 ja 1869. (Huuhka 1990, 23–27)


Poliittinen työväenliike ja ammattiyhdistysliike kytkeytyivät Suomessa läheisesti toisiinsa ja kehittyivät toisiaan tukien. Kun maan ensimmäinen työväenyhdistys perustettiin pääkaupunkiin vuonna 1884, seuraavana vuonna perustettiin ensimmäinen ammattiyhdistys, kun Helsingin kirjanpainajat perustivat oman yhdistyksen. Maalarit, räätälit, pelti- ja vaskisepät, puusepät, muurarit ja suutarit perustivat myös 1880-luvulla omat ammattiosastonsa, joissa useissa oli mukana myös työnantajia. Ensimmäiset naisammattiosastot perustettiin ennen vuosisadan vaihtumista. Suomen ensimmäinen valtakunnallinen ammattiliitto, Suomen Kirjaltajaliitto, perustettiin vuonna 1894.


Työväestön sivistys- ja ammattiyhdistystoiminnan rinnalla myös maaseudun nuorten aikuisten kansalaistoiminta käynnistyi 1880-luvulla. Nuorisoseuraliike ryhtyi valistamaan maalaisnuorisoa ja juurimaan pois juoppoutta ja muita huonoja tapoja. Nuorisoseuroista tuli jäsenistöltään suurin kansalaisjärjestö Suomeen 1800-luvun lopulla. 1900-luvun puolelle siirryttäessä osuuskuntien ja työväenyhdistysten jäsenmäärät ylittivät moninkertaisesti nuorisoseurojen jäsenmäärät. (Alapuro & Stenius 1989, 50–51)


Naisasialiike ryhtyi ajamaan samaan aikaan naisen aseman kohentamista perheessä, koulutuksessa ja virkahallinnossa. Suomen Naisyhdistys perustettiin vuonna 1884 yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten esikuvien mukaisesti. 


Edellä mainitut suuret suomalaiset kansanliikkeet syntyivät 1860-, 1870- ja 1880-luvulla, liikkeet, jotka ovat pääosin voimissaan edelleen ja joiden pohjalta lukuisat suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat syntyneet. Toiminnalle oli1800-luvun jälkipuoliskolla vahva sosiaalinen tilaus. Aatteellisuus, sitoutuneisuus ja toiminnan palo olivat leimaa-antavia piirteitä 1800-luvun lopun järjestö-, puolue-, ammattiyhdistys- ja osuustoiminnalle. 


Näinä kansallisen heräämisen vuosina myös uskonnolliset yhdistykset alkoivat kehittyä suuren jäsenmäärän omaaviksi kansalaisjärjestöiksi (Heikkilä & Seppo 1989, 82). Samoin syntyivät kotiseutuyhdistykset vaalimaan ihmisten omien asuinseutujen kulttuuria ja elinympäristöä.


Ensimmäiset sosiaali- ja terveysjärjestöt perustettiin 1800-luvun lopulla. Yhdistykset keskittyivät auttamaan vaikeimmassa tilanteessa ja erityisesti ilman omaa syytään vaikeaan tilanteeseen joutuneita ihmisiä. Vanhimpia suomalaisia järjestöjä ovat Suomen Punainen Risti (1877), Skyddsföreningen för Sinnesjuka -turvayhdistys mielenvikaisia varten, nykyinen Suomen Mielenterveysseura (1897) ja Keuhkovammaliitto, nykyinen Hengitysliitto HELI (1907). Suomeen syntyi myös kristillisiä hyväntekeväisyysyhdistyksiä, kuten Pelastusarmeija ja Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys. Näitä yhdistyksiä perustivat opettajat, papit ja vastaavat ammatinharjoittajat. Vähitellen toimintaan tulivat mukaan myös asianomaiset ihmiset itse. (Vuorinen et al. 2004, 8)


Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan punaisena lankana oli 1800-luvun lopulla kansallisuusaate. Kansanliikkeet, kansalais- ja osuustoiminta loivat paljolti Suomea kansakuntana yhteiskunnallisessa mielessä. Ne kasvattivat ja koulivat suomalaisia, loivat kansallistunnetta ja opettivat ihmisiä hoitamaan yhteisiä asioita. Ilman kaikkea tätä suomalaiset eivät olisi olleet henkisesti eivätkä aineellisesti kypsiä julistamaan kansakuntaa itsenäiseksi valtioksi vuonna 1917.

Kansalaistoiminta myllerrysten vuosina

Suurlakko vuonna 1905 oli henkinen murros, joka pani aiemmat valtarakenteet kyseenalaiseksi kaikkialla yhteiskunnassa. Työväenliike radikalisoitui lakon jälkeen. Työväen järjestöjen määrä kasvoi nopeasti vuosina 1905–1907. Uusia puolueosastoja, ammattiosastoja ja -liittoja perustettiin. Työväen ammattijärjestöjen valtakunnallinen yhteistoimintajärjestö, Suomen Ammattijärjestö, perustettiin vuonna 1907. Työnantajien keskusjärjestö Suomen Yleinen Työnantajaliitto perustettiin saman vuonna.


Venäjällä koettiin vallankumous maaliskuussa 1917. Tsaari Nikolai II joutui luopumaan vallasta. Vallankumous aloitti kuohunnan myös Suomessa ja johti suomalaisten keskinäisten välien dramaattiseen kärjistymiseen. Sisällissodalla ja sitä edeltäneillä tapahtumilla oli erittäin suuri vaikutus suomalaisen kansalaistoiminnan vaiheisiin koko 1900-luvun ajan. Kansa jakautui kahtia, samoin kansalais-, sivistys-, kulttuuri- ja urheilujärjestöt sekä osuustoimintaliike. Urheiluseuroista eronneet tai erotetut työläiset muodostivat omat työväen urheilujärjestöt paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti. Samoin kävi monien muiden järjestöjen kohdalla. Juopa oli niin syvä, että se alkoi umpeutua kansalaisyhteiskunnan kohdalla vasta 1900-luvun lopulla, vaikka poliittinen eheytymisprosessi oli alkanut jo 1930-luvulla mm. keskustan ja vasemmiston yhteishallitusten muodossa.
 
Euroopassa koettiin oikeistoradikalismin aalto 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Liikehdinnän tuloksena syntyi Suomessakin suuri joukko uusia yhdistyksiä, joista monet olivat jyrkän oikeistolaisia. Ajanjakson henki näkyi sotilaallisten yhdistysten suurena perustamisintona. (Siisiäinen 1996b, 39–40; Kokko & Rantatupa 2000, 13) Vastaavasti työväen- ja ammattiyhdistykset joutuivat vaikeuksiin. Kaikkiaan 1930-luvun taitteessa lakkautettiin yli 3 000 vasemmistolaisen järjestön toiminta. (Bergholm 2002; Siisiäinen 1996b, 39–40)

Kansalaistoiminta modernin Suomen rakentajana

Suomalaiset ryhtyivät rakentamaan maata toisen maailmansodan jälkeen suuressa isänmaallisessa hengessä. Toimintaintoa riitti tällöin myös kansalaisjärjestöille. Rauhansopimuksen määräysten vuoksi toisen maailmansodan jälkeen lakkautettiin lähes 3 000 oikeistolaiseksi luokiteltua yhdistystä. Vastaavasti vuosina 1944–1948 perustettiin 2 500 sosialistista ja kommunistista järjestöä sekä lukuisia yhteistyöjärjestöjä kommunistien ja muiden poliittisten voimien välillä, mm. Suomi–Neuvostoliitto-Seura ja Suomen rauhanpuolustajat. Nämä yhdistykset olivat osaltaan nostamassa kansalaistoiminnan vireyttä poikkeuksellisen korkealle. (Siisiäinen 1996b, 40; Siisiäinen 1996a, 38; Kokko & Rantatupa 2000, 13)


Ajanjaksoon liittyi myös ammatillisen järjestötoiminnan läpimurto. Työntekijät ja toimihenkilöt järjestäytyivät entistä aktiivisemmin sekä SAK:n että muiden keskusjärjestöjen riveihin vuodesta 1944 lähtien. Ammattiyhdistysliikkeen jäsenmäärän räjähdysmäinen kasvu sai myös työnantajat järjestäytymään. 


Sotien jälkeisinä vuosina syntyi uusia sivistys- ja opintojärjestöjä sekä nuorisojärjestöjä. 1920-, 1930- ja 1940-luvulla syntyneet järjestöt, mm. Mannerheimin Lastensuojeluliitto (1920) ja Näkövammaisten Keskusliitto (1928), ottivat tehtäviinsä ensin syvän talouslaman ja sitten toisen maailmansodan jälkeen yhteiskunnan jälleenrakentamisen. Keskeistä järjestöjen toiminnassa oli etu- ja painostusjärjestönä toimiminen, jotta vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten tarpeet saatiin päätöksentekijöiden tietoon. Sotien jälkeen syntyivät mm. Invalidiliitto, Kuulonhuoltoliitto, Lastensuojelun Keskusliitto ja Suomen Syöpäyhdistys. (Vuorinen et al. 2004, 8)


Tekniikan kehitys ja elintason nousu modernisoivat Suomen 1950-luvun lopulta lähtien. Liikkumisen helpottuminen ja lisääntyminen autoistumisen myötä sekä vapaa-ajanvieton muuttuminen yhdistystaloilta television katselemiseksi vaikuttivat myös yhdistystoimintaan. Energiaa ja aikaa järjestötyöhön ei jäänyt yhtä paljon kuin ennen. 


Vaikka monet perinteiset järjestöt kokivat tässä tilanteessa toiminnan notkahduksen, varsinaista lamaa koko kansalaistoiminnan toimintakentässä ei koettu. Ammattiyhdistystoiminta ja poliittinen toiminta vilkastuivat 1960-luvun lopulta lähtien. Länsimainen vasemmistoradikalismin aalto saavutti Suomen 1960-luvun jälkipuoliskolla ja aktivoi ihmiset toimimaan ammattiyhdistyksissä ja poliittisissa puolueissa. Samaan ajanjaksoon liittyy toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien muuttaminen yliopistokaupunkeihin. Suomelle tyypillistä oli se, että radikaalit nuoret ottivat yhdistysmuodon toimintansa kanavaksi. Radikalismi kanavoitui yhdistysaktiivisuudeksi. Samaan aikaan poliittisten puolueiden jäsenmäärät olivat tällöin korkeimmillaan.


1970-luku oli Suomessa vahvaa yhteiskunnallisen järjestötyön aikaa, kun poliittiset puolueet, ammattiosastot sekä uudet vasemmistolaiset ja niiden vastapainoksi perustetut porvarilliset nuoriso- ja opiskelijayhdistykset toimivat vireästi. Poliittinen kilpailu johti satojen uusien yhdistysten perustamiseen. (Siisiäinen 1996b, 41).


Suomessa siirryttiin tässä vaiheessa lopullisesti kansanliikkeiden ajasta kansalaisjärjestöjen maailmaan. Valtionavustusten nopea kasvu, palkatun henkilöstön lisääntyminen, suunnitelmallisuuden ihannointi ja yhteiskunnallisen järjestötoiminnan kukoistus synnyttivät suomalaisen kansalaistoiminnan historiassa järjestöbyrokraattisuuden kauden, joka on kestänyt 2000-luvulle asti. Järjestöt korvasivat liikkeet, hierarkkisuus ja vertikaalisuus horisontaalisuuden, suunnitelmat spontaanin luovuuden.
 
Modernin yhteiskunnan rakentuminen 1960-luvulta alkaen synnytti myös uudenlaisen julkishallinnon ja järjestötoimijoiden välisen kytkennän. Tälle perustalle rakentui hyvinvointivaltion ja kansalaistoimijoiden välinen vuorovaikutus. Yhteiskunnan toimintasektorien lisääntyminen johti myös järjestökentän laajenemiseen. Alkoi hyvinvointi-Suomen kansalaisyhteiskunnan kausi 1970- ja 1980-luvulla, jolloin yhteiskuntaan syntyi toisaalta erilaisia etu- ja edunvalvontajärjestöjä ja toisaalta elämäntapa- ja identiteettiyhdistyksiä. (Itkonen 2000, 16) Tähän ajanjaksoon liittyy myös järjestöjen, erityisesti sosiaali- ja terveysjärjestöjen, palvelutuotannon synty ja laajeneminen.

Postmodernin Suomen kansalaisyhteiskunta

Kansalaisyhteiskunnan seuraava murrosvaihe koettiin 1980-luvulla. Länsimainen yksilöllisyyden ihanne innoitti myös suomalaisia. Korporaatioiden ja järjestelmien Suomesta alettiin siirtyä individualistisempaan Suomeen. Yhtenäiskulttuuri mureni ja kulttuurinen diversiteetti lisääntyi. Ovet avautuivat lopullisesti Eurooppaan ja koko maailmaan viestintäteknologian kehityksen seurauksena.


Ammatillisen ja poliittisen järjestötyön suhteellinen asema alkoi heiketä 1970-luvun lopulta lähtien. Ihmisten mielenkiinto suuntautui aikaisempaa enemmän harrastus-, liikunta-, kulttuuri- ja ympäristöjärjestöihin. Tämä näkyi mm. vapaa-ajan ja elämäntapayhdistysten lukumäärän nopeana kasvuna (Siisiäinen 1996b, 42). Näin kansalaistoiminnan kokonaisvolyymi pysyi entisellään ja jopa kasvoi, vaikka järjestöryhmien välillä tapahtuikin suuria muutoksia 1900-luvun lopulla. 


Kansalais- ja järjestötoiminta pirstoutui. Samaan aikaan järjestöjen perinteisesti vahva kytkentä poliittisiin liikkeisiin heikkeni. Kansalaistoiminnan suuren linjan avainsana oli eriytyminen (Itkonen 2000, 16–17).


Uudet järjestöt ja liikkeet ovat laajentaneet kansalaistoiminnan kenttää viimeisinä vuosikymmeninä ja vuosina. Luonnonsuojelu- ja ympäristöliikehdinnästä syntyneen vihreän liikkeen jälkeen on koettu talonvaltaukset vuodesta 1979 lähtien, oma-apuryhmät 1980-luvulla, eläinaktivismi 1990-luvulla ja uusien kansainvälisten liikkeiden (mm. globalisaation vastainen liike) rantautuminen Suomeen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. 


Uudet liikkeet nostivat kansalaistoiminnan julkisen mielenkiinnon kohteeksi vuosituhannen vaihteessa käyttämällä taitavasti hyväkseen sekä perinteistä mediaa että uusia viestintävälineitä, ennen muuta internetiä. Syntyneet uudet liikkeet ja järjestöt toivat mukanaan myös uudenlaisia näkökulmia ja toimintatapoja kansalaistoiminnan kenttään, mm. aikaisempaa vahvemman kansainvälisen ulottuvuuden ja spontaanin toiminnan, jossa ei välttämättä tavoitellakaan vakautta ja pitkäkestoisuutta. (Itkonen 2000, 17)


Suomessa on ollut perinteisesti vähän ei-institutionaalista, ei-yhdistyspohjaista kansalaistoimintaa. Syynä on ollut kansalaistoiminnan voimakas puoluepolitisoituminen ja vahva valtiosuuntautuneisuus, auktoriteettien perinteisesti vahva asema ja vähäinen yhteiskunnallisen keskustelu (Keränen & Mäkitalo 1987, 42; Siisiäinen 1998, 239). Spontaani kansalaistoiminta ja radikaalitkin protestiliikkeet ovat Suomessa nopeasti järjestäytyneet yhdistyksiksi. Näin näyttää käyvän edelleen 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Samalla yhdistykset kanavoivat tehokkaasti radikaalitkin liikkeet rauhanomaisiksi, järjestäytyneiden toimintamuotojen kollektiivisiksi toimijoiksi. (Siisiäinen 1998, 230–232.)


Kansalais- ja järjestötoiminta kukoistaa 2000-luvun alun Suomessa. Yli 200 vuotta vanha tapa organisoitua ja toimia puhuttelee edelleen ihmisiä ja houkuttaa heitä osallistumaan ja johtamaan yhdistyksiä, järjestöjä sekä erilaisia sosiaalisia ja yhteiskunnallisia liikkeitä.


Lähteet


Alapuro, Risto & Stenius, Henrik, Kansanliikkeet loivat kansakunnan. Teos Kansa liikkeessä. Toim. Risto Alapuro. Kirjayhtymä. Vaasa 1989.


Bergholm, Tapio, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön historiaa.19.6.2002. www.sak.fi.


Heikkilä, Markku & Seppo, Juha, Uskonnollinen liike, esivalta ja ’maailma’. Teos Kansa liikkeessä. Toim. Risto Alapuro. Kirjayhtymä. Vaasa 1989.


Huuhka, Kosti, Kansalais- ja työväenopistotoiminnan historia. Kansalais- ja työväenopistojen liitto. Jyväskylä 1990.


Itkonen, Hannu, Kansalaistoiminnan suuri linja. Teos Liikunnan kansalaistoiminta – muutokset, merkitykset ja reunaehdot. Toim. H. Itkonen, J. Heikkala, K. Ilmanen ja P. Koski. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 152. Helsinki 2000.


Keränen, Tiina & Mäkitalo, Maija-Riitta, Suomalaisen osallistumiskäytännön yhteiskuntateoreettinen tulkinta. Tampereen yliopisto. Aluetieteen laitos. Sarja A7. Jäljennepalvelu. Tampere 1987.


Kokko, Marja & Rantatupa, Heikki, Leijonan jalanjälkiä: puoli vuosisataa suomalaista lionstoimintaa. Suomen Lions-liitto. Saarijärvi 2000.

Kun edustajat eivät riitä. Kansalaistoiminnan opas. Toim. Olli Tammilehto. WSOY. Juva 1989.


Siisiäinen, Martti, Mihin yhdistyksiä tarvitaan? Teos Yhdistys 2000. Toim. Virve Riikonen ja Martti Siisiäinen. Opintotoiminnan Keskusliitto. Helsinki 1996a.
 
Siisiäinen, Martti, Uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoimat. Teos Uudet ja vanhat liikkeet. Toim. Kaj Ilmonen ja Martti Siisiäinen. Vastapaino. Tampere 1998.


Siisiäinen Martti, Yhteiskunnalliset liikkeet, yhdistykset ja hyvinvointivaltio. Teos Välittävät verkostot. Toim. A-L. Matthies, U. Kotakari ja M. Nylund. Gummerus. Jyväskylä 1996b.


Vuorinen, Marja & Särkelä, Riitta & Perälahti, Anne & Peltosalmi, Juha & Londén, Pia, Paikkansa pitävät. Sosiaali- ja terveysjärjestöt paikallisina toimijoina. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry. Saarijärvi 2004.

 


Tämä sivusto käyttää evästeitä sivuston käyttöä koskevien tietojen keräämiseksi. Kun käytät tätä sivustoa, hyväksyt evästeiden käytön.
Sulje

Evästekäytännöt

Tätä sivustoa käyttämällä hyväksyt, että voimme asettaa evästeitä tietokoneellesi tai mobiililaitteeseesi.

1. Mitä evästeet ovat?

Evästeet ovat pieniä datatiedostoja, jotka siirtyvät tietokoneellesi, kun otat yhteyden johonkin verkkosivustoon. Evästeet tallentuvat selaimen käyttämien tiedostojen yhteyteen.

Lisätietoa evästeistä saat sivulta www.aboutcookies.org.

2. Miksi evästeitä käytetään?

Evästeet tunnistavat tietokoneesi, kun tulet sivustolle uudelleen. Ne muistavat myös sivustolla aikaisemmin tekemäsi valinnat ja parantavat siten sivuston käyttökokemusta. Evästeiden avulla pystyy esimerkiksi tunnistamaan käyttäjän laitteet sekä mukauttamaan mahdollisia mainoksia sivuilla sekä mahdollisissa muissa palveluissa.

3. Mitä evästeitä käytetään?

Jotkin evästeet ovat sivustomme teknisen toiminnan ja käytön vuoksi välttämättömiä. Nämä evästeet eivät kerää käyttäjästä tietoa, jota voitaisiin hyödyntää markkinoinnissa tai muistamaan käyttäjän valitsemia sivustoja.

Suorituskykyä mittaavat evästeemme keräävät tietoa siitä, miten käyttäjät käyttävät verkkosivujamme (esim. eniten käytetyt sivut, mahdolliset virheviestit). Nämä evästeet eivät kerää käyttäjistä tunnistettavia tietoja, vaan ne ovat anonyymejä ja niitä käytetään ainoastaan parantamaan nettisivujen toimivuutta.

Sivuilla olevat kolmansien osapuolten liitännäispalvelut (esim. mainokset, YouTube-videot, Google-tilastointi tai Facebook-liitännäiset) saattavat tallentaa käyttäjän tunnistamiseen käytettävää tietoa, mihin emme valitettavasti voi vaikuttaa. Jos haluat estää niitä seuraamasta liikkumistasi verkossa, voit kytkeä ns. kolmannen osapuolen evästeet pois käytöstä selaimesi asetuksista. Ohjeet löydät selaimesi ohjesivuilta.

Sivuillamme saattaa olla myös painikkeita, jotka helpottavat sisällön jakamista eri verkkoviestintäympäristöihin ja sosiaaliseen mediaan. Jos käytät näitä painikkeita, valitsemaltasi palvelulta voidaan asettaa eväste päätelaitteellesi. Nämä evästeet eivät ole hallinnassamme. Lisätietoja kolmannen osapuolen evästeiden käytöstä saat kyseisen osapuolen verkkosivulta.

4. Evästeiden hallinta ja estäminen

Jos et halua vastaanottaa evästeitä, voit muuttaa Internet-selaimesi asetuksia niin, että saat ilmoituksen aina kun evästeitä ollaan lähettämässä tietokoneellesi. Vaihtoehtoisesti voit estää evästeiden käytön kokonaan. Evästeiden käyttöä voi rajoittaa tai sen voi estää Internet-selaimen kautta (katso tarkemmat tiedot selaimen ohjeista).

Jos estät evästeiden tallennuksen tai poistat ne käytöstä, jotkin verkkosivujemme toiminnoista eivät välttämättä toimi oikein.

Sulje