Järjestötoiminnan tietopalvelu – Aktiivinen kansalaisuus
Aktiivisen kansalaisuuden oppiminen osana elämänkulkua
Matti Laitinen ja Kari E. Nurmi, 31.12.2004
*artikkeli
Aktiivinen kansalaisuus on jotain mikä pitää oppia. Miten tämä oppiminen sitten tapahtuu? Tässä paperissa koetamme vastata tähän kysymykseen suomalaisten elämäkertahaastattelujen tuottaman aineiston sekä belgialaisten kollegojemme kehittämän oppimismallin avulla. Molemmat pohjautuvat kansainväliseen Education and Training for Governance and Active Citizenship in Europe: Analysis of Adult Learning and Design of Formal, Non-Formal and Informal Educational Intervention Strategies (ETGACE) -tutkimukseen, johon osallistuimme vuosina 2000-2002.
Suomalaisen elämäkerta-aineiston valossa näyttää siltä, että aktiiviseksi kansalaiseksi sosiaalistutaan varmimmin seuraamalla lähietäisyydeltä lapsesta asti aktiivisten kansalaisten toimintaa ja osallistumalla siihen (Laitinen ja Nurmi 2003, 125, Laitinen ja Nurmi 2002, 15-16). Kysymys on monimutkaisesta yhteiskunnallisesta toiminnasta, jota ei voi omaksua pelkästään oppimateriaaleja hyödyntämällä. Lähes kaikki haastatellut selittivät myös itse aktiiviseksi kansalaiseksi tuloaan kodin ja varhaisen kasvuympäristön vaikutuksella. Myös nuorten harrastustoiminnalla oli ollut huomattava merkitys aktiivisen kansalaisen tarvitsemien arvojen, tietojen ja taitojen kehittymiselle.
Sen sijaan koulujen opetus ja oppisisällöt vaikuttivat vain vähän aktiivisen kansalaisuuden syntyyn ja vakiintumiseen. Vaikka koulun välittämä tietovaranto oli ilmeisen välttämätön, sen ei koettu innostaneen aktiivisen kansalaisen uralle. Useat haastatelluista kritisoivat saamaansa opetusta sanomalla, että kansalaistaitoja ei opeteltu niinkään elämää kuin koulua varten. Opiskelun ensisijaisena tavoitteena oli valmistaa oppilaita vastaamaan oikein erilaisissa kokeissa kuten ylioppilaskirjoituksissa. Tarkoituksena ei ollut kehittää jokapäiväisessä elämässä tarvittavia perusvalmiuksia puhumattakaan siitä, että olisi kannustettu oppilaita osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. (Laitinen ja Nurmi 2003, 127-128, Laitinen ja Nurmi 2002, 26.)
Vaikka haastatellut korostivat, että kansalaistoiminnassa tarvittavia tietoja ja taitoja omaksuttiin ennen kaikkea käytännön toiminnan kautta, aineistosta noussut ilmeinen tekijä oli, aivan nuorempia lukuun ottamatta toistuva tarttuminen tarjolla olleisiin oppimismahdollisuuksiin kuten esimerkiksi vapaan sivistystyön (opintokerhot, aiemmin opintopiirit, aikuiskoulutuskeskusten kurssit) tarjontaan. Nuorempien kohdalla myös opiskelu yliopistossa ja avoimessa yliopistossa näytti antaneen sellaisia valmiuksia - kriittisyyttä ja kykyä kyseenalaistaa asioita, joilla oli ollut merkitystä aktiivisen kansalaisuuden kehittymiselle. (Laitinen ja Nurmi 2003, 127-128, Laitinen ja Nurmi 2002, 25.)
Suomalaisessa aineistossa oli nähtävissä kaksi päätapaa tulla aktiivisiksi kansalaisiksi. Yhtäältä osa haastatelluista oli ollut aktiivisia kansalaisia nuoruudesta ja jopa lapsuudesta lähtien, toisaalta osa haastateltavista näytti tulleen aktiivisiksi kansalaisiksi vasta aikuisiällä (Laitinen ja Nurmi 2003, 127, Laitinen ja Nurmi 2002, 15-17). Ensimmäisen ryhmän kohdalla aktiivinen kansalaisuus oli kehittynyt vähittäisen sosiaalistumisen myötä ja oli ikään kuin suoraa perintöä lapsuudenkodista ja nuoruuden harrastuksista, kun taas toisen ryhmän kohdalla aktiiviseksi kansalaiseksi tulemisen siirtymävaihetta ja siihen liittyvää oppimista oli vaikeampi lähestyä. Vaikka useat aikuisiällä aktivoituneista olivat toimineet nuoruudessaan esimerkiksi nuorisokerhojen ohjaajina tai rippikoulujen isoisina sekä olleet kiinnostuneita yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, tämä ei ollut välittömästi johtanut heitä aktiivisen kansalaisen uralle, eikä heidän aikuisiän aktivoitumisensa muutenkaan vaikuttanut itsestään selvältä. Näytti pikemminkin siltä, että he olisivat myös voineet olla aktivoitumatta ilman jotain tiettyjä kokemuksia tai olosuhteiden muuttumista.
Belgialaiset kollegamme pyrkivät omassa aineistossaan selittämään elämänkulun siirtymävaiheena tapahtuvaa aktiiviseksi kansalaiseksi tuloa ja/tai aktiivisen kansalaisuuden oppimista haasteen (challenge), toimintakyvyn (capacity), yhteyden kokemisen (connection) ja kontekstin (context) näkökulmista. Heidän mallissaan (kuvio 1) aktiiviseksi kansalaiseksi tuleminen edellyttää ensinnäkin haasteen ilmaantumista elämään (Snick, Wildemeersch, Stroobants ja Celis 2001, 255-256). Käytännössä haasteet voivat olla hyvin erilaisia. Kyseessä voi olla mahdollisuus tai uhka joka kohdistuu itseen ja joka ehkä herättää samalla solidaarisuuden tunteen toisia samassa tilanteessa olevia kohtaan. Esimerkiksi kokemus siitä, että on joutunut epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi tai syrjityksi voidaan kokea haasteeksi. Toisaalta kanssaihmiset voivat joutua haastavan tai uhkaavan tilanteen eteen, jolloin yksilö tuntee, että hänen apuaan ja panostaan tarvitaan. Aktiiviseksi kansalaiseksi tulemisen ensisijaiset motiivit voivat siis olla henkilökohtaisia tai sosiaalisia. Usein käy myös niin, että jokin yksilön henkilökohtaisesti arvokkaaksi kokema asia osoittautuu tärkeäksi myös toisille ja siitä tulee laajemman sosiaalisen ja poliittisen toiminnan kohde.
Tunne siitä, että täytyisi tehdä jotain, ei kuitenkaan riitä, mikäli yksilöllä ei ole sellaisia valmiuksia, joita haasteeseen vastaamiseen tarvitaan. Toimintakyky viittaa aktiivisen kansalaisuuden edellyttämiin tietoihin, taitoihin, valmiuksiin, strategioihin ja kokemuksiin. Luottamus siihen, että voi omalla toiminnallaan muuttaa asioiden tilaa on keskeisellä sijalla. Toisilta saatu tunnustus, arvostus ja muu tuki vahvistaa uskoa omiin toimintamahdollisuuksiin. (Snick, Wildemeersch, Stroobants ja Celis 2001, 255-256.)
Mallin kolmas komponentti on yhteyden kokeminen. Aktiiviseksi kansalaiseksi kehittyminen ei ole koskaan eristyneisyydessä tapahtuva prosessi vaan edellyttää todellista yhteyttä toisiin ihmisiin, sosiaalisiin liikkeisiin ja organisaatioihin. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että muodostetaan merkityksellinen yhteys toisiin ja toisten hyväksi. Yhtäällä yhteyksien muodostuminen liittyy identiteettiin ja identiteetin rakentamiseen. Se siis viittaa joidenkin sosiaalisten, poliittisten ja kulttuuristen näkemysten tai lähtökohtien jakamiseen sekä viiteryhmiin samaistumiseen. Toisaalta yhteyksien luominen voidaan ymmärtää laajassa merkityksessä, jolloin se viittaa esimerkiksi sosiaalisten verkostojen rakentumiseen. (Snick, Wildemeersch, Stroobants ja Celis 2001, 255-256.)
Oppimisprosessi tapahtuu aina jossakin kontekstissa. Mallin tekijät nostavat esiin kolme eri tasoista kontekstia, jotka ovat tärkeitä tarkasteltaessa aktiivisen kansalaisuuden oppimista. Ensimmäinen on sosio-kulttuurinen konteksti (joko kansallisvaltiossa tai eurooppalaisella tai globaalilla tasolla). Toinen on sosiaalinen konteksti ja erityisesti ryhmät, yhteisöt tai sosiaaliset toiminta-alueet (niihin liittyvine instituutioineen ja organisaatioineen) arvoineen. Kolmas on henkilökohtaisen elämän konteksti, tai oppijan välitön ympäristö. Jokainen näistä konteksteista muuttuu ajan myötä ja tuo tullessaan uusia haasteita sekä siirtymävaiheita. (Snick, Wildemeersch, Stroobants ja Celis 2001, 255-256.)
Mallin mukaan aktiivisen kansalaisuuden oppiminen edellyttää dynaamista tasapainoa haasteen, toimintakyvyn ja yhteyden kokemisen välillä. Jos yksi näistä dimensioista laskee, vähenee myös todennäköisyys aktiivisen kansalaisuuden kehittymiselle. Kuitenkin yhden dimension pieneneminen voidaan kompensoida, jos muut dimensiot ovat riittävän vahvoja. (Snick, Wildemeersch, Stroobants ja Celis 2001, 255-256.)
Suhtaudumme itse malliin melko kriittisesti. On ilmeistä, ettei malli nykyisessä muodossaan vielä anna riittävästi välineitä oppimisprosessin ymmärtämiseksi. Kyseessä on pikemmin aktiiviseksi kansalaiseksi tulemisen ennakkoedellytysten jäsennys.
Lähteet
Laitinen, M. ja Nurmi, K. E. 2003. Aktiiviseksi kansalaiseksi kasvaminen suomalaisten elämäkertojen valossa. Aikuiskasvatus 2, 122-132.
Laitinen, M. ja Nurmi K. E. (2002). Biographical observations on active citizenship learning in Finland. University of Helsinki, Department of Education, Research report 183.
Snick, A., Wildemeersch, D., Stroobants, V. ja Celis, R. 2001. Governance and active citizenship in Belgium. In Celis, R., Snick, A., Stroobants, V. and Wildemeersch, D. (ed) Learning Citizenship and Governance in Europe: Analysis of Life Histories. Framework 5 funded Project Report submitted to the Commission of the European Communities, Leuven: Catholic University of Leuven, Belgium. Available HTTP: http://www.surrey.ac.uk/Education/ETGACE/Lifehistory-chapter3.pdf (4.7.2002).
