Siirry sisältöön
Tietopankki
Aaro Harju
Julkaistu 05.11.2020

Suomalainen kansalaisyhteiskunta

Kansalaisyhteiskunta koostuu kansalaisten omaehtoisesta toiminnasta, jolla rakennetaan yhteistä hyvää.

Kansalaisyhteiskunnassa kansalaiset järjestävät vapaaehtoisesti toimintaa ja palveluja itselleen ja muille. Osallistujat määrittävät itse, mitä he haluavat tehdä ja miten. Keskeistä on se, että toiminta ei suuntaudu itseen vaan yleiseen hyvään. Kansalaistoimintaan liittyy oleellisesti yhteisöllisyys. 

Suomessa kansalaisyhteiskunnan muodostavat:

Ammattiyhdistystoimintaa ei kaikissa maissa lueta osaksi kansalaisyhteiskuntaa. Suomessakaan tulkinta ei ole aivan ristiriidaton johtuen siitä, että ammattiyhdistysliike vaikuttaa keskeisellä tavalla suomalaiseen lainsäädäntöön. Lisäksi se solmii työehtosopimuksia ja kansallisen tason tulosopimuksia yhdessä hallituksen ja työnantajajärjestöjen kanssa. Näillä sopimuksilla säädellään palkkojen lisäksi usein myös veroja ja sosiaaliturvaan liittyviä asioita. Näin ammattiyhdistysliikkeellä on ainutlaatuinen asema muiden kansalaisyhteiskunnan toimijoiden keskuudessa.

Ammattiyhdistysliikkeen voi tästä huolimatta sijoittaa osaksi kansalaisyhteiskuntaa, koska liikkeen muodostavat ammattiliitot paikallisine osastoineen ja jäsenineen. Ne ovat organisaatiomuodoltaan yhdistyksiä siinä kuin muutkin suomalaiset yhdistykset. Niillä on myös jäseniä ja vapaaehtoistoimintaa muiden yhdistysten tapaan.

Yhdistys tai järjestö on määritelmällisesti ihmisten yhteenliittymä, joka toteuttaa tiettyä yhteistä tavoitetta, arvoa tai intressiä (Siisiäinen 1996, 13). 

Rekisteröityjen yhdistysten lisäksi Suomessa toimii runsaasti rekisteröimättömiä ryhmiä, kerhoja, klubeja ja muita ihmisten yhteenliittymiä. Nämä ovat kansalaisten omaehtoisia yhteenliittymiä. 

Osuustoiminta ja keskinäiset yhtiöt kuuluvat monessa maassa osaksi kansalaisyhteiskuntaa. Suomessa rajanveto on tiukempi. Suuret osuuskunnat ja keskinäiset yhtiöt toimivat käytännössä samalla tavoin kuin osakeyhtiöt. Ne ovat voittoa tavoittelevia liikeyrityksiä, joissa perinteiset osuustoiminnalliset arvot eivät näy siitä huolimatta, että yhtiöt ovat jäsentensä omistamia. 

Kansalaisyhteiskuntaan voidaankin lukea mukaan vain pienimuotoinen osuustoiminta, joka ei ole ensisijaisesti voittoon tähtäävää liiketoimintaa ja jossa kansalaisyhteiskunnan ominaispiirteet ovat nähtävissä.  

Puolueet suljetaan monissa maissa ulos kansalaisyhteiskunnan määritelmästä. Näin voitaisiin toki tehdä Suomessakin, koska puolueilla on erityisasema parlamentaarisessa yhteiskuntajärjestelmässä. Puolueet asettavat ehdokkaita vaaleihin, muodostavat hallituksen ja nimeävät edustajat valtiollisiin ja kunnallisiin luottamushenkilöelimiin.  

Monopoliasemaa puolueilla ei kuitenkaan ole esimerkiksi ehdokkaiden asettamisessa. Suomen lainsäädännön mukaan myös kansalaisten muodostamat valitsijayhdistykset voivat asettaa ehdokkaita niin kunnallis-, eduskunta- kuin presidentinvaaleihin. Lisäksi luottamushenkilöelimiin nimetään jäseniksi myös puolueisiin kuulumattomia henkilöitä.  

Vaikka puolueilla on kansallisella tasolla oma rekisterinsä, puolueiden paikalliset ja alueelliset osastot ovat organisaatiomuodoltaan yhdistyksiä muiden yhdistysten tapaan. Niidenkin toimintaa säätelee yhdistyslaki. Näin puolueet voidaan Suomessa hyvillä perusteilla lukea kuuluvaksi kansalaisyhteiskuntaan. Ne edustavat kansalaisyhteiskunnan poliittista sfääriä.  

Säätiöiden tarkoitus on kerätä ja jakaa varoja yhteishyödyllisiin tarkoituksiin. Ne jakavat apurahoja ja avustuksia, joilla ne tukevat esimerkiksi tiedettä, taidetta ja kulttuuria. Ne voivat myös auttaa ylläpitämään laitoksia, kuten museoita, oppilaitoksia tai sairaaloita. Osa säätiöistä voi myös tuottaa itse palveluita, niitä kutsutaan toiminnallisiksi säätiöiksi. Säätiöiden toiminta ei kuitenkaan tähtää taloudellisen voiton tuottamiseen.  

Suomessa valtio ja kirkko ovat virallisesti erillään toisistaan. Evankelis-luterilaisella kirkolla ja ortodoksisella kirkolla on kuitenkin oma laki, kirkkolaki, ja lakiin perustuva oikeus kerätä kirkkoon kuuluvilta yksityisiltä henkilöiltä kirkollisveroa ja yrityksiltä yhteisöveroa. Tämän vuoksi niiden laaja seurakunnallinen toiminta suljetaan pois suomalaisesta kansalaisyhteiskunnasta, vaikka monet seurakuntien toiminnoista ovatkin mitä tyypillisintä kansalaisyhteiskunnan piirissä tapahtuvaa toimintaa. Tällaista on muun muassa vapaaehtoisten hoitama diakoniatyö.   

Muut kirkkokunnat, kuten helluntailaiset, vapaakirkko, mormonit, Jehovan todistajat jne., luetaan sen sijaan osaksi kansalaisyhteiskuntaa. Toiminta on organisoitu pääosin yhdistysmuotoisesti.  

Kansalaisyhteiskunnan piiriin kuuluvat lisäksi erilaisten kristillisten järjestöjen toiminta. Näitä ovat muun muassa lapsi- ja nuorisojärjestöt, lähetysseura sekä merimieskirkon ja kirkon sisällä toimivat herätysliikkeet. 

Vapaa kansalaistoiminta on sellaista kansalaisyhteiskunnan toimintaa, joka ei ole organisoitunut järjestöjen tai yhdistysten alaisuuteen. Tätä vapaamuotoista kansalaistoiminnan kenttää kutsutaan toisinaan neljänneksi sektoriksi.  

Vapaan sivistystyön tarkoitus on antaa kaikille mahdollisuus elinikäiseen oppimiseen ja kehittymiseen. Koulutuksen hintataso on kohtuullinen ja siihen hakeutuminen on vapaata: pääsy ei ole sidoksissa aiempiin opintoihin tai tutkintoihin. Vapaan sivistystyön tarkoitus on tukea aktiivista kansalaisuutta ja kansalaisten tasaveroisuutta. Vapaata sivistystyötä järjestävät muun muassa kansanopistot, kansalais- ja työväenopistot, opintokeskukset, kesäyliopistot ja liikunnan koulutuskeskukset. 

Kansalaisten vapaaehtoista toimintaa yhteiseksi hyväksi 

Ihmiset osallistuvat kansalaisyhteiskunnan aktiviteetteihin, sillä he haluavat vaikuttaa yhteisiin asioihin, osallistua, oppia ja auttaa. Toimintaa tehdään voittoa tavoittelemattomassa hengessä, ja osallistujat saavat itse määritellä sen, toimivatko he, mitä varten ja millä tavalla. 

Kansalaistoiminta tuo sisältöä elämään, tarjoaa vastapainon työlle, antaa uusia ystäviä ja murtaa yksinäisyyden kehää. Se toimii yhteisöllisissä puitteissa ja vaikuttaa pääosin paikallisesti ruohonjuuritasolla. Usein kansalaisyhteiskuntaan liitetään eettinen ja solidaarinen ulottuvuus, vaikka kansalaisyhteiskunnan hyveellisyyttä ei pidäkään korostaa liikaa. Sen piirissä ilmenee ongelmia niin kuin muussakin inhimillisessä toiminnassa. Lähtökohtana on kuitenkin ihmisten tasavertaisuus ja tavoitteena ihmisen ja yhteisön hyvä.

Yleishyödyllisyys on kansalaisyhteiskunnan yksi ideologinen kulmakivi, ja siihen perustuen kansalaisyhteiskunnan toimijat saavat julkista taloudellista tukea.  

Valtiovalta on säädellyt Suomessa kohtuullisen vähän kansalaisyhteiskunnan toimintoja. Järjestöt ovat saaneet valtion tuen yleisavustuksina, jotka ovat jättäneet tilaa järjestöjen omalle harkinnalle ja päätösvallalle. Vapaa sivistystyö on ollut myös hyvin vähän säädeltyä. Viime vuosikymmeninä tähän käytäntöön on tullut muutos. Tiettyyn tarkoitukseen osoitetut projektiavustukset ovat lisääntyneet, ja vapaan sivistystyön piirissä on lisätty viranomaisohjausta. Tästä huolimatta autonomisuus on suomalaiselle kansalaisyhteiskunnalle edelleen leimaa-antava piirre. 

Yksi yhteiskunnan kolmesta toimijasta

Suomalaisen yhteiskunnan toimijat jaetaan tyypillisesti kolmeen sektoriin: julkiseen, yksityiseen ja kolmanteen eli vapaaehtoissektoriin.  

  • Julkiseen sektoriin kuuluvat valtio ja kunnat, joiden kautta hoidetaan yhteisiä asioita ja huolehditaan kansalaisten hyvinvoinnista. Julkinen sektori ei tähtää taloudelliseen voittoon.
  • Yksityisen sektorin muodostavat yritykset. Ne toimivat markkinoilla, pyrkivät vastaamaan kysyntään ja asiakkaiden tarpeisiin ja tavoittelevat taloudellista voittoa.
  • Vapaaehtoissektorin toiminta on epämuodollista eikä tavoittele taloudellista voittoa. Sille on leimallista vapaaehtoisuus ja omaehtoisuus.

Kansalaisyhteiskunta poikkeaa olemukseltaan julkisesta ja yksityisestä sektorista. Kun julkista sektoria luonnehtivat käsitteet valta, auktoriteetti, legitimiteetti ja demokratia, yksityiselle sektorille tyypillisiä asioita ovat markkinat, kilpailu, voitto, asiakkuus ja kuluttajuus. Kansalaisyhteiskuntaa luonnehtivat puolestaan kansalaisten omaehtoisuus ja aktiivisuus, jäsenyys ja toimijuus, yleishyödyllisyys ja autonomisuus, vapaaehtoisuus ja valinnaisuus, joustavuus ja riippumattomuus, yhteisöllisyys ja lokaalisuus sekä eettisyys ja solidaarisuus. 

Yhteiskunnan kolme päätoimintalohkoa. (Muokattu Juha Heikkalan laatimasta kaaviosta.) 

Kansalaisyhteiskunta tuottaa uutta tietoa ja ideoita myös muille 

Kansalaisyhteiskunnan erikoisuutena on maallikkouden ja ammattityön yhdistäminen. Jäsenten ja vapaaehtoisten tietotaito on käytössä palkattujen ammattihenkilöiden osaamisen rinnalla. Hiljainen ja kova tieto, kokemus- ja ammattitieto täydentävät toisiaan. Maallikkous ja ammattilaisuus, vapaaehtoisuus ja palkkatyö toteutuvat rinnakkain kansalaisyhteiskunnassa. 

Kansalaisyhteiskunta pystyy sopeutumaan nopeasti ihmisten toiveisiin, tarpeisiin ja mieltymyksiin sekä yhteiskunnan muutoksiin. Sitä eivät rasita viralliset velvoitteet ja vastuut niin kuin julkista sektoria, eivätkä raskaat investoinnit tai osakkeenomistajien tulosvaatimukset niin kuin yksityistä sektoria. Tilaa jää luovuudelle ja uusille innovaatioille. 

Monet toiminnot tai toimintatavat ovatkin syntyneet kansalaisyhteiskunnan piirissä ja siirtyneet sieltä julkisen sektorin hoidettaviksi tai yritysten toimintamenetelmiksi. Kansalaisyhteiskunta on myös tilkinnyt aukkoja julkisen ja yksityisen sektorin rajapinnoilla. 

Neljäs sektori ja uusi kolmas sektori

Aiemmin kolmannella sektorilla ymmärrettiin koko kansalaistoimintaa, mutta nykyään siitä on tapana erottaa erilaisten yhdistysten ja järjestöjen ulkopuolella tapahtuva vapaamuotoinen kansalaistoiminta. Tästä käytetään nimitystä neljäs sektori. Kolmannesta ja neljännestä sektorista käytetään yhteisnimitystä vapaaehtoissektori.  

Joissakin lähteissä neljäs sektori -käsitteellä tarkoitetaan alueetta, joka kattaa perheen, kotitalouden ja muut intiimit suhteet. Tällä sivustolla neljännellä sektorilla ymmärretään kuitenkin nimenomaan vapaaehtoista ja nopeasti organisoituvaa, ihmisistä lähtevää, omaehtoista toimintaa. 

Toisinaan näkee myös jaottelua ”kolmas sektori” ja ”uusi kolmas sektori”. Uuden kolmannen sektorin muodostavat ne toimijat, joita on yhä viime vuosikymmeninä kehitetty yhä enemmän paikkaamaan ja turvaamaan peruspalvelutuotantoa. Niissä on paljon yhteistä niin julkisen kuin yksityisenkin sektorin toimijoiden kanssa; niihin kohdistuu muun muassa hallinnollista sääntelyä ja tulos- ja tehokkuusvaatimuksia. 

Sisältö pohjautuu Aaro Harjun teksteihin Kansalaisyhteiskunnan keskeiset ominaispiirteet”, ”Kansalaisyhteiskunnan määritelmä ja sisältö” ja ”Kansalaisyhteiskunnan nykyinen laajuus”, jotka on julkaistu aiemmin tällä sivustolla. 

Lähteitä

Siisiäinen, Martti (1996). Mihin yhdistyksiä tarvitaan? Teoksessa: Virve Riikonen & Martti Siisiäinen (toim.) Yhdistys 2000. Helsinki: Opintotoiminnan Keskusliitto.

Kolmas sektori. Kansalaisyhteiskunnan tutkimusprotaali, Jyväskylän yliopisto.

Tietoa säätiöistä. Säätiöt ja rahastot.

Uusi kolmas sektori. Kansalaisyhteiskunnan tutkimusprotaali, Jyväskylän yliopisto.

Vapaa sivistystyö. Opetushallitus.

Vapaa sivistystyö. Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Lue lisää: