Kansalaisyhteiskunta modernin Suomen rakentajana

Aaro Harju

Suomalaiset ryhtyivät rakentamaan maata toisen maailmansodan jälkeen suuressa isänmaallisessa hengessä. Toimintaintoa riitti tällöin myös kansalaisjärjestöille, jotka antoivat vastapainoa työlle ja auttoivat painamaan hävittyjen sotien kokemukset taka-alalle. Kun ihmisten vapaa-ajasta kilpailevia vaihtoehtoja oli vähän tarjolla, energiaa riitti poikkeuksellisen paljon yhdistystoimintaan, joka oli tällöin vireää ja ihmisille hyvin suurimerkityksellistä.

Rauhansopimuksen määräysten vuoksi toisen maailmansodan jälkeen lakkautettiin lähes 3.000 oikeistolaiseksi luokiteltua yhdistystä. Vastaavasti vuosina 1944–1948 perustettiin 2.500 sosialistista ja kommunistista järjestöä sekä lukuisia yhteistyöjärjestöjä kommunistien ja muiden poliittisten voimien välillä, mm. Suomi–Neuvostoliitto-Seura ja Suomen rauhanpuolustajat. Nämä yhdistykset olivat osaltaan nostamassa kansalaistoiminnan vireyttä poikkeuksellisen korkealle. (Siisiäinen 1996c, 40; Siisiäinen 1996a, 38; Kokko & Rantatupa 2000, 13)

Ajanjaksoon liittyi myös ammatillisen järjestötoiminnan läpimurto. Työntekijät ja toimihenkilöt järjestäytyivät entistä aktiivisemmin sekä SAK:n että muiden keskusjärjestöjen riveihin vuodesta 1944 lähtien. Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto STTK perustettiin vuonna 1946. Neljäs keskusjärjestö, Akateemisten valtuuskunta AKAVA, perustettiin vuonna 1950.

Sotien jälkeisinä vuosina syntyi uusia sivistys- ja opintojärjestöjä. Osuustoimintaliike jatkoi kasvuaan. Osuustoiminnallisista yrityksistä muodostui entistä selkeämmin osakeyhtiöiden veroisia liikeyrityksiä. Suuret osuustoimintayritykset liukuivat näinä vuosina lopullisesti pois kansalaisyhteiskunnan piiristä.

Tekniikan kehitys ja elintason nousu modernisoivat Suomen 1950-luvun lopulta lähtien. Suomessa koettiin 1960-luvulla suuri yhteiskunnallinen murros, väitetään että maailman siihenastisen historian nopein.

Liikkumisen helpottuminen ja lisääntyminen autoistumisen myötä sekä vapaa-ajanvieton muuttuminen yhdistystaloilta television katselemiseksi vaikuttivat myös yhdistystoimintaan. Energiaa ja aikaa ei jäänyt yhtä paljon kuin ennen järjestötyöhön, kun ihmiset etsivät paikkaansa yhteiskunnassa, totuttelivat asumaan betonilähiöissä ja hämmästelivät uuden tekniikan suomia mahdollisuuksia elämänpiirin laajentamiseen.

Vaikka monet perinteiset järjestöt kokivat tässä tilanteessa toiminnan notkahduksen, varsinaista lamaa koko kansalaisyhteiskunnan toimintakentässä ei koettu. Ammattiyhdistystoiminta ja poliittinen toiminta vilkastuivat 1960-luvun lopulta lähtien. Länsimainen vasemmistoradikalismin aalto saavutti Suomen 1960-luvun jälkipuoliskolla ja aktivoi ihmiset toimimaan ammattiyhdistyksissä ja poliittisissa puolueissa. Samaan ajanjaksoon liittyy toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien muuttaminen yliopistokaupunkeihin. Suomelle tyypillistä oli se, että radikaalit nuoret ottivat yhdistysmuodon toimintansa kanavaksi. Radikalismi kanavoitui yhdistysaktiivisuudeksi. Samoin on käynyt myöhemminkin. Etuna mallissa on ollut se, että vaaralliset ääriliikkeet ja terroristijärjestöt eivät ole saaneet maassa jalansijaa.

1970-luku oli Suomessa vahvaa yhteiskunnallisen järjestötyön aikaa, kun poliittiset puolueet, ammattiosastot sekä uudet vasemmistolaiset ja niiden vastapainoksi perustetut porvarilliset nuoriso- ja opiskelijayhdistykset toimivat vireästi. Poliittinen kilpailu johti satojen uusien yhdistysten perustamiseen. Suomalaiselle poliittiselle kulttuurille on tyypillistä, että poliittisesti ja ideologisesti tiukkoina aikoina liikkeet pyrkivät lyömään kilpailijansa byrokraattisilla järjestäytymismenetelmillä, perustamalla uusia järjestöjä ikään kuin liikkeen voimannäytteenä. (Siisiäinen 1996c, 41)

Suomessa siirryttiin tässä vaiheessa lopullisesti kansanliikkeiden ajasta kansalaisjärjestöjen maailmaan. Valtionavustusten nopea kasvu, palkatun henkilöstön lisääntyminen, suunnitelmallisuuden ihannointi ja yhteiskunnallisen järjestötoiminnan kukoistus synnyttivät suomalaisen kansalaistoiminnan historiassa järjestöbyrokraattisuuden kauden, joka on kestänyt 2000-luvulle asti. Järjestöt korvasivat liikkeet, hierarkkisuus ja vertikaalisuus horisontaalisuuden, suunnitelmat spontaanin luovuuden.

Modernin yhteiskunnan rakentuminen 1960-luvulta alkaen synnytti myös uudenlaisen julkishallinnon ja järjestötoimijoiden välisen kytkennän. Tälle perustalle rakentui hyvinvointivaltion ja kansalaistoimijoiden välinen vuorovaikutus. Yhteiskunnan toimintasektorien lisääntyminen johti myös järjestökentän laajenemiseen. Alkoi hyvinvointi-Suomen kansalaisyhteiskunnan kausi 1970- ja 1980-luvulla, jolloin yhteiskuntaan syntyi toisaalta erilaisia etu- ja edunvalvontajärjestöjä ja toisaalta elämäntapa- ja identiteettiyhdistyksiä. (Itkonen 2000, 16)